Ikitie (2017)

Ikitie ei ole ainoastaan ensimmäinen Antti Tuuri -filmatisointi yli viiteentoista vuoteen, vaan se on myös lahjakkaan AJ Annilan odotettu paluu pitkän elokuvan ohjaksiin. Jadesoturilla (2006) ja Saunalla (2008) lahjakkuutensa visuaalisena tarinankertojana todistanut Annila ehti viettää hiljaiseloa liki kymmenen vuotta, mutta paluu on sitäkin näyttävämpi.

Tuurin romaaniin pohjautuva Ikitie kertoo tositapahtumiin pohjautuvan tarinan kauhavalaisesta Jussi Ketolasta (Tommi Korpela), tavallisesta pientilallisesta, joka elää rauhallista elämää vaimonsa (Irina Björklund) ja kahden lapsensa kanssa. Se loppuu vuonna 1931, kun Lapuanliikkeen ”lähetystö” saapuu tilalle, nappaa Ketolan kyytiinsä ja kyyditsee tämän Neuvostoliiton rajalle. Lapualaiset pitävät Ketolaa kommunistina ja aikovat nyt kyydityksen päätteeksi tappaa tämän. Se epäonnistuu ja Ketola pääsee turvaan Neuvostoliiton puolelle.

Neuvostoliitto ei kuitenkaan ole sellainen paikka, mihin Ketola haluaisi. Sen sijaan monet muut suomalaiset, eritoten Yhdysvalloista saapuneet suomalaisiirtolaiset, pitävät Neuvostoliittoa työläisten paratiisina ja hienona paikkana yrittää ja elää. Kommunisteja he eivät kaikki ole. Neuvostoliiton suomalainen virkamies (Hannu-Pekka Björkman) tekee Ketolalle selväksi, ettei tällä ole asiaa takaisin Suomeen. Sen sijaan Ketola lähetetään yhteen kolhooseista, jossa hänen tehtävänään on toimia vakoilijana ja kertoa, ovatko nämä Ameriikoista tulleet siirtolaiset todella aatteen ihmisiä. Ketola ei vakoojaksi aio ja hinku takaisin kotiin on kova, mutta kumpikaan ei sovi Neuvostoliitolle.

Ketolan tarina voi päättyä miten vain, eikä mikään elokuvan aikana ole varmaa. Ainoastaan se, että joku jää tarinaa kertomaan miehestä, joka näki ja koki elämänsä aikana enemmän kuin tragedioita kuin kenellekään soisi.

Ikitie on Ketolan tarina, hän on läsnä jokaisessa kohtauksessa ja liki kaikki tapahtumat nähdään hänen silmin. Tommi Korpela tekee tähänastisen uransa kenties parhaimman roolisuorituksen vähäpuheisena, jäyhänä pohjalaisena Ketolana, joka on nähnyt muutakin kuin nälkää ja kiertänyt muutakin tahkoa, mutta tällaisessa liemessä hän ei ole koskaan aiemmin ollut. Pohjalaisuus ei kuitenkaan tule puheessa esiin, sillä koko elokuva on riisuttu kaikista murteista – ja muutenkin merkittävä osa dialogista on englanniksi, onhan kyseessä Yhdysvalloista tulleiden siirtolaisten kolhoosi. Murteettomuuden lisäksi nämä 1930-luvun ihmiset puhuvat kuin 2010-luvun kaupunkilaiset.

Annilan, Tuurin ja alun perin ohjaajaksi kiinnitetyn Aku Louhimiehen käsikirjoittama Ikitie kertoo vain muutamista ihmisistä, mutta he edustavat niitä miljoonia ja miljoonia, jotka joutuivat Stalinin vainojen uhreiksi maassa, jossa tätä historian suurinta massamurhaajaa pidettiin jumalana. 1980-luvulla tätä elokuvaa ei olisi Suomessa uskallettu tehdä, sen verran vähän sen tekijät ovat välittäneet siitä, mitä itänaapurin johto tästä ajattelevat – eikä heidän sitä tarvitsekaan ajatella.

Annilan kaksi edellistä elokuvaa ovat molemmat poikkeuksellisen visuaalisia suomalaisiksi elokuviksi, eikä Ikitie ole poikkeus. Annilan kuvallinen ilmaisu ja kuvakerronta, yhdessä kuvaaja Rauno Ronkaisen kanssa toteutettuna, on tehokas yhdistelmä perinteistä yhdysvaltalaista visuaalista kerrontaa ja klassista eurooppalaista atmosfääriä. Valtavan laajat kuvat ja elävät värit tuovat mieleen Terrence Malickin paremmat filmit ja samalla herättävät henkiin vision 1930-luvun Neuvostoliitosta. Tässä on suuressa osassa myös virolaisen Eugen Tambergin lavastustyö: taitavaa, mutta ei ylilavastettua, kuten suuret epootkit helposti voivat olla.

LISÄMATERIAALI:

Dokumentti elokuvan teosta, musiikkivideoita, kuvagalleria ja traileri.

BLU-RAY-JULKAISU: