Saattokeikka (2017)

Samuli Valkaman (Hulluna Saraan, Ei kiitos) kolmas pitkä elokuva Saattokeikka pohjautuu maahanmuuttajataustaisen Khadar Ahmedin alkuperäistarinaan, josta Ahmed ja Valkama ovat käsikirjoittaneet tarinan maahanmuuttajan ja rasistin välisestä ystävyydestä. Itse asiassa siinä ei ole maahanmuuttajaa eikä rasistiakaan, mutta Hal Ashbyn klassikkoelokuvan nimi sillä on.

Täysi-ikäisyyttä lähestyvä mustaihoinen Kamal (rap-laulaja Noah Kin esikoisroolissaan) on Suomessa syntynyt ja kasvanut, mutta onneton: hänen äitinsä on menossa uudelleen naimisiin, ja Kamalille tärkeä isä lähti jo vuosikausia sitten takaisin Keniaan. Nyt Kamal on päättänyt hankkia rahat ostaakseen menolipun Keniaan, missä on isä ja sukujuuret – siis paikka, johon hän omasta mielestään kuuluu. Ilmaisjakelulehtien jakelusta tulevilla lanteilla Kamal ei lentolippuaan kovin pian saa. Lehtiä jakaessaan hän auttaa avaimet kotiinsa unohtaneen Veikon (Heikki Nousiainen) takaisin tämän asuntoon. Pian kaksikko on automatkalla kohti Kangasalaa, kun Veikko lupaa Kamalille muutaman satasen kyydistä mökilleen. Sen rahan turvin Kamal aikoo suunnata kohti Keniaa.

Kamalin roolihahmo on uskottava ja aidonoloinen, mutta Kinin roolisuoritus on hyvin epätasainen. Kinin kokemattomuus näkyy, eikä ohjaajakaan ole kokeneimmasta päästä, mutta on vikaa käsikirjoituksessakin. Mieltä osoittaessaan Kamal käyttäytyy kuin viisivuotias pikkulapsi ja ryntää istumaan kädet puuskassa. Veteraani Heikki Nousiainen tekee hyvää työtä roolissa, joka on laimennettu versio siitä, mitä sen pitäisi olla. Terävyys, särmä ja värikkyys jäävät pois, mitä ehdottomasti tarvittaisiin ja haluttaisiin, kun tupakkaa polttava, alkoholista nauttiva, kaikkia vihaava ja muutenkin vittuuntunut vanhan koulukunnan suomalainen mies alkaa heittää sarkastista huumoria stereotypioiden ja ennakkoluulojen pohjalta. Nyt pysytään vahvasti kultaisella keskitiellä: sanotaan melkein rumasti, mutta alleviivatusti Veikko on hyvä mies ja ainoastaan sarkastinen. Kamal lähtee tähän heti mukaan ja ymmärtää pelin hengen, joten tästäkään ei synny sen suurempaa kiistaa. Sen sijaan elokuva onkin vain tarina sukupolvien välisestä kuilusta, pojasta vailla isää, isästä vailla poikaa – sekä homoavioliitosta, josta kerrotut muutamat vitsit ovat terävämpiä kuin yksikään ”painu takaisin Somaliaan”-tyylinen heitto Veikon ja Kamalin välillä. Mukaan on toki saatu kaljupäinen, humalapäissään öykkäröivä maaseudun rasisti.

Käsikirjoittajilla on ollut hyvät lähtökohdat, mutta jossakin kohtaa on päätetty pelata varman päälle ja jättää huomiotta katsojan kyky erottaa viha ja vitsi toisistaan. Alle 80-minuuttinen elokuva etenee turhankin vikkelään. Anssi Leinon nätti suomalaisen kesäillan kuvaus on miellyttävää katseltavaa.

LISÄMATERIAALI:

Dokumentti elokuvan teosta.

DVD-JULKAISU: