Tuhlaajapoika (1992)
|
TUHLAAJAPOIKA Ohjaus: Veikko Aaltonen 1 tunti 37 minuuttia |
Rauni Mollbergin apulaisohjaajana Milkassa ja Tuntemattomassa sotilaassa työskennellyt Veikko Aaltonen teki debyyttinsä pitkän elokuvan ohjaajana mieleenpainuvalla Tilinteolla (1987), jonka yleisömenestys jäi melko vähäiseksi. Seuraavan elokuvansa Aaltonen sai valmiiksi vasta viitisen vuotta myöhemmin, ehtien siinä välissä toimia useammankin kollegansa apulaisohjaajana.
Tuhlaajapoika aloitti Aaltosen uran toistaiseksi parhaimman luomiskauden, joka kesti vain hetken. Iiro Küttnerin käsikirjoittama elokuva seuraa vankilasta vapautuvaa Esaa (Hannu Kivioja), pikkurikollista, jonka koko elämä on kaikesta päätellen ollut yhtä helvettiä. Esan vanhemmista tai ylipäätään lapsuudesta ei puhuta mitään, ainoastaan nykyisyydestä, joka ei ole kovin hohdokasta työttömänä entisenä vankina lama-ajan Helsingissä. Työttömyyskorvausta Esa ei saa ennen karenssiajan päättymistä ja sosiaalitoimistonkin myöntämät tuet menivät uuden, kaverilta saadun asunnon vuokrarästeihin. Sattuman kautta Esa alkaa hankkia elantonsa pahoinpitelemällä asiakkaidensa vihamiehiä pikkukorvausta vastaan.
Esa auttaa tutkintavankeudesta vapautuvaa narkkarikaveriaan (Markku Peltonen) vetämällä tätä turpaan, jotta kaveri voi myöhemmin väittää poliisien pahoinpidelleen häntä. Pian Esan oven taakse ilmestyy muitakin samaa palvelusta pyytäviä asiakkaita. Ennen pitkää oveen kolkuttaa psykiatri Lindström (Esko Salminen), varakas keski-ikäinen mies, joka maksaa hyvin saadakseen turpaansa Esalta tasaisin väliajoin. Lindströmin homoseksuaalinen kiinnostus Esaa kohtaan muuttuu pakkomielteeksi samaan aikaan, kun Esa tutustuu renttuihin rakastuvaan Lauraan (Leea Klemola), joka voisi olla Esan mahdollisuus normaaliin elämään.
Hannu Kiviojan ja Leea Klemolan roolisuoritukset ovat heidän filmiuriensa parhaimmistoa. Samaa voi sanoa Salmisen suorituksesta Lindströminä, mutta ennen kaikkea se on Salmisen elokuvauralla erilainen rooli. Väkeviä tyyppejä ennenkin näytellyt Salminen pysyy tyynenä aina elokuvan loppuun saakka.
Tuhlaajapoika on Aaltosen omalaatuisin elokuva ja ylipäätään melko harvinainen yksilö suomalaisen elokuvan historiassa. Se on sisältönsä värikkyydeltään ja rajuudeltaan vahvasti ulkomaalaisvaikutteinen elokuva, josta Küttner ja Aaltonen ovat tehneet hyvin suomalaisen pienin, mutta tärkein painotuksin. Tuhlaajapoika on ollut hyvin ajan hermolla ja on nyt reilun parinkymmenen vuoden aikana muuttunut hyväksi ajankuvaksi 1990-luvun alun Suomesta. Siitä huolimatta ja osittain juuri siksikin se on kestänyt aikaa erittäin hyvin.
Aaltosen ja kuvaaja Timo Salmisen yhteistyön tulos on komeaa katseltavaa. Tuhlaajapoika on rosoisempi ja vaikuttaa vähemmän loppuun asti pohditulta, improvisoidummalta ja vapaammin tehdyltä elokuvalta kuin Salmisen kuvaamat Aki Kaurismäen ohjaustyöt. Salmisella on verraton kyky kuvata voimakkaissa väreissä kylpeviä interiöörejä aivan kuin sellaiset värimaailmat olisivat arkipäiväisiä.
Tuhlaajapoika ei suotta voittanut neljää Jussi-palkintoa eikä se ilman syytä nauti niin sanottua kulttisuosiota. Jos se olisi valmistunut muulloin kuin 1990-luvulla, jolloin ilonaiheet suomalaisessa elokuvassa olivat hyvin vähissä, Tuhlaajapoika saattaisi olla huomattavasti tunnetumpi teos ja yleisesti tunnustettu kotimaisen elokuvan moderni, raju klassikko.
LISÄMATERIAALI
Ei lisämateriaalia.
DVD-JULKAISU
Julkaisija: | VLMedia | |
Tekstitys: | Ei tekstitystä | |
Ääni: | Dolby Digital 2.0 | |
Kuva: | 4:3 (1.78:1) | |
Levyjä: | 1 |