Rautatie (1973, TV-elokuva)

Juhani Ahon (1861–1921) mittavasta tuotannosta vain Juha (1911) on saanut valkokangassovituksen – ja peräti neljästi, niin suomalaisena kuin ruotsalaisena tuotantona. Esikoisromaani Rautatie (1884) on kuvattu vain televisioon – kerran ja sen verran erinomaisin näyttelijöin, ettei toiseen tulkintaan tunnu olevan aihetta.

Rautatie on erinomainen kuvaus rautatiestä ja siihen liittyvästä mysteeristä, jollainen pääsi helposti syntymään syrjäseuduilla asuneiden kouluttamattomien suomalaisten, niin sanotun rahvaan, keskuudessa. Matti (Leo Jokela) ja Liisa (Anja Pohjola) jos ketkä ovat syrjäseutujen asukkeja. Pohjois-Savon komeissa maisemissa asusteleva lapseton pariskunta on rakentanut pirttinsä ja navettansa niin korpeen, ettei sieltä ole varsinkaan kevätaikaan asiaa naapureiden luo saati kirkonkylälle asti. Eräänä talvipäivänä Matilla sattuu olemaan asiaa pappilaan, ja siellä ollessaan hän saa kuulla rautatiestä. Sellainen on nyt rakennettu ihan lähipitäjään, ja siellä Matille entuudestaan täysin tuntematon rautahepo kulkee pitkin rautaisia teitä halkoja syöden. Ihmisten puhetta uskovalle, jumalaa pelkäävälle ja kouluja käymättömälle Matille on pappilan pehtoorin ja muiden helppo syöttää hieman pajunköyttä, jonka Matti ottaa todesta ja kertoo sitten Liisalleen, kun kotiin ehtii. Matista saa hyvin inhimillisen ja tarkan kuvan kohtauksesta, jossa hän selittää rautatietä vaimolleen ja alkaa hieman pilkata tätä niistä samoista tyhmistä olettamuksista, joista pehtoorit ja muut viisaammat Mattia pilkkasivat.

Kun ei tuon harvinaisen kirkonkyläreissun varrella kukaan tunnu puhuvan mistään muusta kuin rautatiestä, kehittyy siitä Matille päähänpinttymä, joka alkaa helittää vasta kevään tullen. Vielä paremmin se tuntuu jäävän Liisan mieleen, kun tämä kuulee samat jutut rautatiestä rovastin (Sakari Halonen) rouvalta (Tarja-Tuulikki Tarsala). Niinpä kesän koittaessa Matti ja Liisa lähtevät jalan Lapinlahdelle katsomaan, mikä se sellainen rautatie oikein on – ja mitä se rautahepo lopulta syö.

Rautatie on Yleisradion Televisioteatterin tuotantoa, mutta filmattua teatteria se ei ole. Ahon romaanin tyyli on säilytetty, mutta sanaa enemmän ohjaaja Kari Franck luottaa päänäyttelijöihinsä, jotka ovatkin loistavia. Pohjolaakin suuremman vaikutuksen tekee Jokela, jolle Rautatie oli yksi viimeisistä rooleista ja myöskin täysin toisenlainen kuin yksikään hänen elokuvarooleistaan. Matti on hauska mies, mutta tahattomasti, eikä kaikkien aikojen parhaimpiin komedianäyttelijöihin lukeutuva Jokela pienimmälläkään eleellä tee rooliaan pilke silmäkuvassa. Hän esittää Matin niin totisena kuin hänenlaisensa miehen on täytynyt olla. Liisa sen sijaan jaksaa hymyillä ja hyväntahtoisesti vähän nauraakin miehelleen, joka on yhtä ”sivistymätön” kuin Liisakin, mutta paljon herkkäuskoisempi.

Tarkoin ja hyvin valituissa paikoissa väreissä kuvatun elokuvan toteutus on aivan ensiluokkaista; Rautatie on hyvä osoitus siitä ajasta, jolloin suomalaisella TV-tuotannolla oli vähintään yhtä hyvät resurssit kuin pitkilläkin elokuvilla, kotimaisen TV-tuotannon kulta-ajalla. Sinne television suojiin olivat päätyneet myös ne monet vanhat hyvät näyttelijät, jotka eivät kelvanneet pitkiä elokuvia räpelteleville uuden sukupolven ohjaajille. Niinpä Franckikin sai elokuvaansa Jokelan ja Sakari Halosen kaltaisia vanhoja tekijöitä, mutta myöskin Eero Melasniemen ja Kristiina Halkolan.

Rytmiltään Rautatie vastaa hyvin päähenkilöidensä elämänrytmiä; ei ole mitään kiirettä, koska ei ole minnekään menoa. Kirkonkylällä käyntiäkin saattaa odottaa puoli vuotta, jos niikseen tulee. Tällainen rytmi myös lisää elokuvan romantisoitua realismia, jota on ilo katsella, vaikka välillä vauhtia jää kyllä kaipaamaan. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, minkälaisena Rautatie olisi näillä näyttelijöillä ja resursseilla tehty valkokankaalle.

Tässä tapauksessa on varsin irrelevanttia, millaisista lähtökohdista pappisperheen poikana kasvanut herra Aho on lähtenyt romaaniaan tekemään ja mitä mieltä hän on ollut rahvaasta. Franckin TV-filmin muodossa Rautatie maalaa erittäin uskottavan ja hauskan kuvan vanhan ajan kunnon rahvaasta, mutta ei katsele näitä alaspäin nenänvarttaan pitkin.

 
LISÄMATERIAALI

Ei lisämateriaalia.

DVD-JULKAISU