Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti (1979)

Teatteriohjaaja, akateemikko Ralf Långbackan ainoa elokuvaohjaus on myöskin Bertolt Brechtin ja Hella Wuolijoen nimiin menevän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti -näytelmän ainoa suomalainen filmatisointi – ja ilmeisesti niistä ylipäätään kahdesta tehdystä filmatisoinnista ainoa katsomisen arvoinen.

Långbackan itsensä myös käsikirjoittama ja Heikki Katajiston kuvaama on 1930-luvun Hämeeseen sijoittuva kertomus rikkaasta sahan- ja tilanomistaja Puntilasta (Lasse Pöysti), joka löytää itseensä lempeyttä viinapullosta, mutta ei pahimmassakaan kännissä pääse eroon raidoistaan. Lennokkaasti alkava elokuva laahaa välillä, mutta Pöystin kenties koko filmiuran hienoin roolisuoritus pitää katsojan mielenkiinnon yllä ja filmin tason korkealla, elokuvan lopussa kirjaimellisestikin.

Elokuvan alusta loppuun saakka pieniä ikäviä hetkiä lukuun ottamatta humalassa pysyvä Puntila on naittamassa kauniin tyttärensä Eevan (Arja Saijonmaa) kaupunkilaiselle pölvästille, attasea Eino Silakalle (Martin Kurtén), joka on yhtä täynnä itseään kuin Puntila viinaa. Eeva taasen olisi kiinnostunut enemmän Puntilan isännän autonkuljettajasta, Matista (Pekka Laiho), joka on salskea nuorehko mies ja Silakan täydellinen vastakohta. Toisaalta, Matti ei ole niin typerä, että olisi juoksemassa rikkaan tyttären pillin mukaan, ei vaikka Puntilan isännältä saisi kyllä hyvät myötäjäiset. Humalansa määrästä riippuu, mitä mieltä Puntilan isäntä itse on näiden kahden sopivuudesta toisilleen.

Ensio Suomisen kokonaiskuvan ja yksityiskohtienkin suhteen ansiokkaasti, mutta hieman teatterimaisesti lavastama 1930-luvun epookki viihtyy pääasiassa sisätiloissa. Pöysti näyttelee selvinpäin humalaista paremmin kuin humalainen selväpäistä, ottaa haltuunsa koko filmin ja antaa yhden uransa räiskyvimmistä roolisuorituksista, joka ei kuitenkaan ole tippaakaan teatraalinen. Aivan liian harvoin filmeissä hyödynnetty, luontaista karismaa uhkuva Pekka Laiho on pelkästään vain ollessaan teatraalisempi kuin Pöysti värikkäimmillään. Laihon roolittaminen Matin osaan on ollut erinomainen päätös ennen kaikkea siksi, koska hän on sittemminkin filmeissä näytellessään antanut roolihahmostaan sellaisen kuvan, että nämä ovat huomattavasti älykkäämpiä kuin mitä ulospäin näyttävät. Sellainenhan Mattikin on, vaikka ei ehkä hänkään aina oikeita ratkaisuja – toisin kuin minkälaisen kuvan Wuolijoki ja Brecht haluaisivat työläisistä antaa verrattuna ryyppääviin ja rällääviin herroihin.

Omat hienot hetkensä elokuvan edetessä saa myös Saijonmaa, joka on juuri niin näyttävä nainen kuin Puntilan kaltaisen kartanonherran tyttären on täytynyt olla. Monin paikoin Långbackan elokuva tuo mieleen Siltalan pehtoorin molemmat filmatisoinnit, joihin Puntila-filmissä on ehkä epäilyttäväkin paljon yhtymäkohtia.

Erittäin tarkasti rajattujen kuvien elokuvan DVD-julkaisun masteri on tehty kuluneesta esityskopiosta, joka toivottavasti on syynä siihen, miksi värimaailmasta tulee ensimmäisenä mieleen neuvostoliittolainen elokuva. Tästä johtunevat myös muutamat hypyt itse filmissä.

Huolimatta siitä, että käytännössä elokuvan koko työryhmä ja näyttelijäkunta oli suomalainen, filmi kuvattiin Suomessa, sen tarina sijoittuu Suomeen ja roolihahmot ovat hekin suomalaisia, on Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti ruotsinkielinen (rahoitussyistä). Se ei erityisemmin haittaa, paitsi silloin, kun nämä puhuvat suomalaisuudesta. Pelkästään kartanonherra itsessään on jo niin epäsuomalainen ilmestys, vielä enemmän, kun hän puhuu suomalaisuudesta ruotsiksi. Todellisuudesta tämä ei toki liian kaukana ollut, mutta Långbackan elokuvassa edes piiat ja rengit eivät puhu keskenään suomea. Mutta sikäli kuin he tietävät, heidän suustaan tulee suomea.

 
LISÄMATERIAALI

Ei lisämateriaalia.

DVD-JULKAISU

Takakannessa elokuvan kestoksi on mainittu 90 minuuttia, mutta todellisuudessa se on 106 minuuttia.