Kummituskievari (1954)

Kummituskievari on erinomainen esimerkki siitä, mikä oli vialla monissa 1950-luvun kotimaisessa elokuvassa. Kolmen suuren valmistajan välinen kilpailu oli johtanut siihen, että leffoja tehtiin liukuhihnalta. Mitä Suomen Filmiteollisuus teki ensin, sitä Suomi-Filmi ja myöhemmin Fennada-Filmi perässä. SF:n ”lanseerattua” rillumarei-elokuvat ja tällaiset olemattoman juonen, mutta tuttujen kasvojen ja parin laulun ympärille rakennetut komediat, Suomi-Filmi meni ja teki käsittämättömän huonon Rengasmatkan ja uuden Ryhmyn ja Romppaisen, Fennada-Filmi puolestaan Salakuljettajan laulun ja Kummituskievarin kaltaisia riisutun mallin elokuvia.

Riisuttu Kummituskievari on vain käsikirjoituksensa osalta. Kuulemma elokuva tehtiin vain siksi, koska Fennadan studio olisi muuten jäänyt tyhjilleen hetkeksi aikaa. Kaarlo Nuorvala laati kiireesti käsikirjoituksen, jonka Lasse Pöysti tuli ohjaamaan. Pöysti, joka ohjasi elokuvia vain Fennadalle, kun oli pari vuotta aiemmin tehnyt vastaavanlaisen Salakuljettajan laulun, jonka pääosassa nähty Tapio Rautavaara tuli Kummituskievarinkin pääosaan.

Rautavaara ja Tuija Halonen esiintyvät jo rutiinilla tukkikämpän poikana ja tyttönä. Tällä kertaa eletään niin kylmää talvea, etteivät elokuvan roolihahmot juuri pihalla liikuskele. Syy on tietysti juurikin tuo mainittu, studiota oli käytettävä, koska muuten se olisi jäänyt tyhjilleen. Lähes koko elokuva tapahtuu sisätiloissa, lähinnä vain kahdessa huoneessa. Syrjäiselle tukkikämpälle on saapunut sekalaista sakkia. Veljekset Heikki (Rautavaara) ja Aarre (Arto Mäkelä) ovat tulleet etsimään kuulemma jonnekinpäin taloa piilotettua ryöstösaalista, vaikka eivät sitä sinne ole piilottaneetkaan. Saman saaliin perässä ovat myös Masa (Uljas Kandolin) ja Jaska (Kauko Laurikainen). Töihin ovat tulleet Pekka (Pentti Viljanen) ja Iikka (Einari Ketola), jotka ovat molemmat iskeneet silmänsä kievaria pyörittävään Mantaan (Senni Nieminen). Piikatyttö Kirsti (Halonen) taasen kiinnostaa Heikkiä, eikä Aarre tästä pidä, koska aarrehan on vielä hukassa.

Tämän sekalaisen sakin seikkailut ovat hyvin olemattomia ja ne olevatkin erittäin tutunlaisia. Pentti Viljanen ja Uljas Kandolin olivat näytelleet samanlaisia pölhökustaiden rooleja jo monissa filmeissä – ja näyttelivät vastakin. Tämä ei ole heidän roolisuoritustensa kannalta parhaimpia, mutta eipä heille ole mitään aineksia annetukaan. Henkilökavalkadin väripilkku on Martti Seilon näyttelevä ”hieman” feminiininen elokuvaohjaaja Kunst, joka etsii uuteen filmiinsä tukkilaisromantiikkaa ja -realismia, komeita poikia ja muodokkaita nuoria naisia. Siinä ohessa hän panee järjestäen pari kohtausta, jotka sitten ovat Kummituskievarin kohtauksia. Sinänsä osuva vitsi, koska tyhjästähän tämä elokuva on nyhjästy.

Ohjaaja Pöystin ja kuvaaja Esko Töyrin osalta suurin saavutus on se, että he ovat onnistuneet tekemään noin 90 prosenttia ajasta sisätiloissa tapahtuvasta elokuvasta elävän, vaikka sisältö ei siihen anna aihetta. Ulkokuvia on niin vähän, että ne on varmaan otettu parissa päivässä – ja silloinkin on ollut varaa pitää pitkiä tupakkataukoja. Eräskin kuva itse kievarin rakennuksesta on pienoismallista; eipä ole tarvinnut turhaan lähteä ulos sitäkään kuvaamaan.

Elokuvan erikoisin seikka on se, että Rautavaara laulaa elokuvassa vain yhden laulun ja senkin vasta puolen tunnin jälkeen. Jos elokuva olisi parempi, sitä voisi pitää hyveenä (vaikka Rautavaaran lauluista pitääkin), vaan kun sisältö on tätä luokkaa, olisi pari hyvää rallia voinut tehdä terää. Olihan esimerkiksi Salakuljettajan laulun ylivoimaisesti paras (ja melkeinpä ainoa) puoli siinä kuultu Pohjolan yö.

Kummituskievarin pitävät kasassa Pöystin, Töyrin ja leikkaaja Nils Holmin nopea kerronta, muutamat ääneen naurattavat vitsit ja niiden esittämisestä vastaavat rutinoituneet sivuosanäyttelijät Viljanen, Kandolin, Ketola ja Nieminen. Rautavaara sen sijaan on aivan hukassa. Ihme kyllä, sama pätee myös Salakuljettajan lauluun, vaikka molemmat ohjasi sentään rutinoitunut ja erittäin lahjakas näyttelijä. Se kuvastanee kuitenkin enemmän Rautavaaran näyttelijälahjoja kuin Pöystin ohjaajakykyjä.

 
LISÄMATERIAALI

Traileri ja lyhytelokuva Hankien kutsu.

DVD-JULKAISU

Kuvanlaadun suhteen DVD-julkaisu edustaa samaa linjaa muiden Fennada-Filmin DVD-ensi-iltojen kanssa: ei restaurointia, vaan TV-esityksissä käytetyistä epätarkoista mastereista tehty.