Luottamus (1976)

Suomalaisena tarinana Leninin seikkailusta Suomessa alkanut elokuvaprojekti muuttui lopulta YYA-aikakauden suomalais-neuvostoliittolaisen elokuvayhteistyön surkeimmaksi aikaansaannokseksi. Jos Luottamus olisi kokonaisuudessaan suomalainen elokuva, voisi sitä sanoa historian huonoimmaksi suomalaiseksi elokuvaksi, mutta neuvostoliittolaisten osuus oli projektissa niin suuri, ettei sitä kehtaa suomalaiseksi elokuvaksi kutsua.

Pääosin Mihail Shatrovin ja Vladlen Loginovin, mutta myös useiden muiden neuvostoliittolaisten käsikirjoittama elokuva on kertomus Suomen ja vallankumouksenjälkeisen Venäjän ystävyydestä ja yhteistyöstä. Lähes täysin on unohdettu sitä edeltäneet sata vuotta, mutta se on toki ymmärrettävää, kun kyse on neuvostoliittolaisesta historiankirjoituksesta.

Pääpaino elokuvassa on Leninin osuudella Suomen itsenäistymisessä. Vilho Siivola näyttelee mahtavaviiksistä P. E. Svinhufvudia, joka yhdessä muutamaan muun suomalaisen ministerin kanssa käy istumassa Leninin johtaman Venäjän uuden hallituksen kokoushuoneen ulkopuolella, kun venäläiset pähkäilevät, pitäisikö heidän tunnustaa Suomen itsenäisyys vai ei. Lenin on kovasti sillä kannalla, että näin on tehtävä, ja jos suomalaiset työläiset joskus tahtoisivat tulla osaksi uutta sosialistista Venäjää, Venäjä tukisi heitä siinä.

Kirill Lavrov on täsmälleen Leninin näköinen, mutta harmaa ja ilmeetön. Pitkän uransa viimeisessä elokuvaroolissa nähtävä Siivola, joka voitti roolistaan Jussin, on täynnä luontaista auktoriteettia, jota hän ei roolissaan pääse käyttämään, sillä Svinhufvudin ja ylipäätään suomalaisten henkilöiden osuus tässä elokuvassa jää niin pahasti Leninin varjoon. Lenin taasen ei kovin paljon elokuvan aikana seikkaile Suomessa, toisin kuin aivan alussa oli tarkoitus. Sen sijaan hän käyskentelee puutarhassa Rosa Luxemburgin kanssa. Miestä kuvataan kuin jumalaa, joka hän kai joillekin neuvostoliittolaisille olikin.

Svinhufvudin tehtäväksi jää lähinnä muistella menneitä. Käsikirjoittajat ovat saaneet loistoajatuksen: kun Suomen itsenäisyysjulistusta ei tahdota ottaa vastaan, Svinhufvud toteaa historian toistavan itseään ja saman tien leikataan takaumajaksoon, jossa nähdään vastaavanlainen tilanne helmikuun manifestin ajoilta. Elokuva on pullollaan tällaisia siirtymiä menneisiin tapahtumiin.

Edvin Laineen ja Viktor Tregubovitshin yhdessä ohjaama elokuva on kaikkea muuta kuin elokuvallinen niin käsikirjoituksensa kuin toteutuksensa osalta. Paljolti sisätiloissa halvoissa lavasteissa tapahtuva elokuva on täysin hengetön, erittäin ontuvasti ja epäselvästi etenevä yritys tehdä historiallinen elokuva, joka etenee kuin tietokirjan artikkeli viittauksine menneisiin tapahtumiin. Siinä missä tietokirjassa lukijaa pyydetään katsomaan jokin toinen aihetta koskeva artikkeli, tässä elokuvassa sellainen kohtaus lyödään katsojan silmien eteen. Tällainen tarinan katkaiseva ja tökerö tapa pohjustaa aiempia tapahtumpia on myös selvä osoitus siitä, että elokuvan tekijät eivät usko suomalaisten tuntevan maansa historiaa lainkaan. Neuvostoliittolaiset eivät Suomen historiaa varmasti tunteneet, mutta tuskin se heitä paljon kiinnostikaan. Saivatpa Luottamuksen tekijät joka tapauksessa mahdollisuuden kuvata myös Bobrikovin murhan, vaikkakin alle minuutin välähdyksenä.

Matti Ranin, Jussi Jurkka ja muutamat muut tutut kasvot vilahtavat elokuvassa pienissä rooleissa, joissa heillä ei joko ole lainkaan repliikkejä tai sitten ne ovat palopuheita, joita venäläiset käsikirjoittajat ovat laatineet ja Väinö Linna suomalaiseen asuun muokannut.

Luottamuksen ainoa positiivinen puoli on se, että kuka tahansa tämän jälkeen tuleekaan kertomaan Suomen itsenäistymisen vaiheista ei voi tehdä tätä huonompaa elokuvaa. Luottamus on elokuva, jotka katsominen tuntuu rangaistukselta. 

LISÄMATERIAALI

Traileri ja 12-minuuttinen dokumentti Rautateiden synty Suomessa (1962, Esko Töyri), joka on paljon parempi teos kuin Luottamus.

DVD-JULKAISU

VHS-tason kuvanlaatu. Tekstitys tarjolla vain siten, että myös suomenkieliset repliikit on tekstitetty.