Akallinen mies (1986)

AKALLINEN MIES
Suomi 1986

Ohjaus: Edvin Laine
Käsikirjoitus: Seppo Lappalainen
Tuotanto: Jukka Mäkelä / Kinosto
Pääosissa: Martti Järvinen, Elisabeth Haavisto, Kauko Helovirta

1 tunti 46 minuuttia

Edvin Laineen ohjaajauran 40-vuotisjuhlavuonna valmistunut Akaton mies (1983) iski kultasuoneen: vaimottomista maalaisisännistä kertova elokuva oli jo selvästi vanhan miehen aikaansaannos, väsynyt ja vanhanaikainen, mutta sai silti elokuvateattereista yli 300 000 katsojaa. Jatko-osa, Akallinen mies (1986), jäi Laineen pitkän ja menestyksekkään ohjaajauran viimeiseksi teokseksi, joskin sen jälkeen hän vielä vakavasti kaavaili elokuvaa Jean Sibeliuksesta.

Jos Akaton mies oli väsynyt ja vanhanaikainen, niin mitä Akallinen mies sitten on. Edeltäjässä oli myös paljon hyvää, hienoa maaseutukuvausta niin luonnon, kylien kuin ihmistyyppienkin suhteen, mutta jatko-osassa on tyydytty kuvaamaan entistä pienempää ihmisryhmää ja keksimällä keksitty heille jotakin tekemistä.

Unto (Martti Järvinen) ja Liisa (Elisabeth Haavisto) ovat nyt pienen pojan vanhempia ja toinen lapsi on jo tuloillaan. Heidän elämänsä pyörii lapsen, vanhojen ja sairaiden appivanhempien sekä navetan ympärillä. Ovaskainen (Kauko Helovirta) puolestaan on oma vanha toimelias ja hauska itsensä, hieno seuramies ja tämän koko elokuvan suola, mutta hänen vaimonsa (Raili Tiensuu) on entistä kyllästyneempi elämäänsä, kyttää miestään ja uskoo tämän lirkuttelevan vieraille naisille tositarkoituksella.

Arttu (Esa Saario) ja vaimonsa Hillevi (Maija-Leena Soinne) taasen jatkavat maaseutumatkailuyrityksensä kanssa ponnistelua. Asiakkaita on vähän, tuloja on vähän, velkaa on paljon. Jotta firma voisi laajentaa, Arttu ja Hillevi lähtevät kiertämään tuttujen tupia pyydellen nimiä uuden lainan takauspaperiin.

Ensimmäisessä elokuvassa suuressa osassa olleen ja lopussa jokeen hukkuneen Jukka Ruskan (Ahti Kuoppala) poika on hämmästyttävän paljon isänsä näköinen ja yllättäen täysin samanikäinenkin (Kuoppala tietysti tässäkin roolissa), jolla on samanlaisia ongelmia elämänsä kanssa kuin isällään. Mikon vaimo (Kaija Sinisalo) on työssä baarissa ja kotiin palatessaan löytää miehensä tyhjien kaljapullojen äärestä. Siinä ohessa Mikko filosofoi kahdelle lapselleen, joita Edvin Laine ei selvästikään ole jaksanut ohjata. Se olisi ollut tarpeen siksikin, että käsikirjoittaja Seppo Lappalainen ja Laine ovat panneet näiden suuhun mahdotonta dialogia, josta kai pitäisi syntyä suloisia tilanteita, joissa totuus tulee lasten suusta. Sen sijaan lopputulos on hämmästyttävän amatöörimäistä ja rautalangasta vääntämistä, suorastaan yleisön älykkyyden aliarvioimista. Lapsinäyttelijät tekevät varmasti parhaansa, kunpa ohjaaja ja käsikirjoittajakin olisivat tehneet.

Akallinen mies on kyllä erinomainen esimerkki turhasta jatko-osasta: mitään uutta ei ole keksitty, vaan hitiksi osoittautuneen edeltäjän ideat ja asiat toistetaan nyt huomattavasti pienemmällä vaikutuksella. Hyvin pitkälti sisätiloissa tapahtuvassa elokuvassa on ainainen kesä; kaikki elävät kesää, talvea ei ole olemassakaan, kukaan ei siitä puhukaan. Ulkokuvia on supistettu; kuvauspaikkoja on vähän, miljööt ovat pieniä, eikä tunnelmallisia maisemakuvia ole mukana edes silloin, kun niitä selvästi olisi tarvittu. Elokuvassa on nimittäin useampi kohta, jossa ei ole tehty suoraa leikkausta seuraavaan kohtaukseen, vaan on päätetty siirtyä mustan kuvan kautta uuteen kohtaukseen. Syntyy vaikutelma TV-sarjasta, jonka mainoskatko alkaa juuri. Monissa kohdin kuullaan vielä ylidramaattista musiikkia.

Edvin Laine ohjasi 43 vuodessa 44 pitkää elokuvaa. Ensimmäinen, Artturi Leinonen -filmatisointi Yrjänän emännän synti (1943), oli sieltä selkeästi paremmasta päästä, eikä paljon jää puuttumaan, etteikö viimeinen olisi vastaavasti myös kaikkein huonoin. Yleisökään ei mennyt lankaan: Akallinen mies jäi hyvin kauas Akattoman miehen katsojaluvuista.

LISÄMATERIAALI

Ei lisämateriaalia.

DVD-JULKAISU