Rakas lurjus (1955)

RAKAS LURJUS
Suomi 1955

Ohjaus: Toivo Särkkä
Käsikirjoitus: Mika Waltari
Tuotanto: Toivo "T. J." Särkkä / Oy Suomen Filmiteollisuus (SF)
Pääosissa: Ansa Ikonen, Joel Rinne, Edvin Laine

1 tuntia 38 minuuttia


Toivo Särkän ohjaamien Katarina kauniin lesken (1950) ja Hilja – maitotytön (1953) ensi-iltojen välillä ehti kulua kolmisen vuotta, jolloin Särkkä ei ohjannut ensimmäistäkään elokuvaa. Hilja – maitotytön odotettua viileämmän vastaanoton jälkeen Särkkä vietti ohjaajan ominaisuudessa hiljaiseloa vuoden 1954, jonka jälkeen hän palasi kameran taakse erinomaisen hyvin yleisöön menneellä Rakkaalla lurjuksella (1955).

Osasyy siihen, miksi Särkkä palasi jälleen ohjaajan tehtäviin, saattoi olla SF:lle hankittu amerikkalaisvalmisteinen dolly-kameravaunu, jonka ansiosta elokuvia saattoi nyt tehdä helpommin ja nopeammin – joskaan se ei tarkoittanut sitä, että niitä saattoi tehdä paremmin yksinomaan näistä syistä. Leikkausten määrä väheni ja kameravaunun ansiosta elokuvaan sai ylimääräistä vauhtia entistä helpommin, joka ei ole lainkaan huono asia, kun kyseessä on komedia.

Muutamassa viikossa purkkiin pantu Rakas lurjus perustuu Mika Waltarin näytelmään, jota filmissäkin päärooleja näyttelevät Ansa Ikonen, Joel Rinne ja Edvin Laine olivat kiertueillaan esittäneet ja jonka Waltari olikin juuri heitä varten kirjoittanut. Se, että näyttelijät istuvat rooleihinsa kuin nyrkki silmään, näkyy elokuvassa. Roolisuoritukset ovat loistavia ja täysin valmiita, mutta elokuvan ja teatterin ero on jäänyt joko ohjaajalta huomaamatta tai hän ei ole siitä välittänyt; Ikonen ja Rinne kun ovat aivan liian vanhoja rooleihinsa. Teatteriyleisö ei sitä kovin helposti huomaa, mutta filmillä se näkyy.

rakaslurjus1t  rakaslurjus2t

Filmissä Ikonen näyttelee nuorta Kainoa, joka on tullut Helsinkiin opiskelemaan opettajaksi ja tarvitsee nyt asunnon. Koska asuntopula on huutava, sellaista ei ole tarjolla. Toisaalla vanha arkistonhoitaja Aapeli (Laine) ja hänen veljenpoikansa Jussi (Rinne) ovat uskollisia kämppäkavereita, jotka ”vihaavat” naisia eivätkä suinkaan pidä asiaa omana tietonaan – ei ainakaan naisille karjuva Aapeli, mutta Jussilla sentään on joskus tapahtunut pieniä ”lipsahduksia” tässä asiassa ja onhan hän ollut naimisissakin.

Kun huonevuokralautakunta ilmoittaa Aapelille siitä, että tämän on joko itse löydettävä alivuokralainen hänen ja Jussin isoon asuntoon tai sitten lautakunta määrää sinne sellaisen. Kovaa kohtaloa voivotellessaan Aapeli mainitsee asiasta vanhalle asessorille (Paavo Jännes), joka keksii sopivan alivuokralaisen heille: Kainon, sukulaistyttönsä. Ikävä kyllä alivuokralainen ei missään tapauksessa saa olla nainen, joten asunnon saadakseen Kainon pukeuduttava mieheksi. Vedätys menee täydestä, kunnes...

Ikonen oli siis 41-vuotiaana aivan liian vanha parikymppisen tytön rooliin – ulkonäöltään, ei mitenkään muuten. Rinne oli puolestaan kohta kuudenkymmenen ja vanhempi kuin setäänsä näytellyt Laine. Rinteen tapauksessa ikä myös näkyy, mutta aivan kuten Ikosen kohdalla, ei häntä parempaa näyttelijää olisi voinut rooliin valita. Näyttelijöihinhän tämä filmi perustuu enemmän kuin mihinkään muuhun, onhan kyseessä teatterinäytelmän filmatisointi. Teatterimaisuuden taka-alalle jättämiseen on auttanut muutamien raikkaiden talvisten ulkokuvien käyttö, mutta myös tuo tänä päivänä itsestäänselvyydestä käyvä kameravaunu.

Toki hauskaa ovat myös ne tosiasiat, että laulunopettajaksi valmistunut Ikonen näyttelee biologian opettajaksi valmistuvaa Itkosta ja että elokuvassa hänen tulevaa aviomiestään näyttelee Ikosen oikean aviopuolison veli. Sen sijaan hauskaa ei ole huomata, että joko näytelmäkappaleen ja käsikirjoituksen laatija Mika Waltari, nämä kolme näyttelijää, ohjaaja-tuottaja Särkkä tai kaikki heistä eivät osaa sijamuotojen perusteita. Se oli epätavallista tuon ajan kotimaisissa elokuvissa. Kun joku näyttää, tuoksuu, tuntuu tai maistuu joltakin, se on todellakin joltakin eikä jollekin.

Erikseen on mainittava, että elokuvan heikoin osuus on suorastaan häpeällisen epäluonteva parin kohtauksen sarja, joissa Itkonen nähdään yhdessä oppilaidensa kanssa. Pertti Palon ja muiden nuorten näyttelijöiden työskentely on kamalaa katseltavaa, mutta niin olivat heille annetut repliikitkin.

Waltarin komedia on kaikessa yksinkertaisuudessaan niin ajaton, että huonevuokralautakuntaan liittyviä yksityiskohtia muokkaamalla sen voisi vallan hyvin filmata tänäkin päivänä ja vieläpä siis nykypäivään sijoitettuna. Mitään varsinaista syytä siihen ei ole, sillä Särkän elokuva on varsinkin briljanttien näyttelijöidensä ansiosta niin hauska ja hyvä, ettei sitä tämän päivän suomalaisilla näyttelijöillä voisi mitenkään ylittää – eikä Suomessa ole tänä päivänä toista sellaista ohjaaja kuin Särkkä, jonka filmit ovat yhtä räiskyviä kuin ohjaaja itse. Puhetta on paljon eikä äänenvoimakkuudessa kainostella – eikä pidäkään, sillä yksikään komedia ei ole koskaan kärsinyt siitä, jos joku näyttelijöistä korottaa ääntään. Samanlainen tekemisen ja menemisen meininki pätee koko elokuvaan, jota olisi totta kai voinut hioa ja tehdä hieman huolellisemminkin.

tahti2


Lisämateriaali

Ei lisämateriaalia.


DVD-julkaisu

Julkaisija: Finnkino
Tekstitys: Suomi heikkokuuloisille, ruotsi
Ääni: Mono
Kuva: 4:3, mv
Levyjä: 1

16

Vuonna 2009 kirjoitettu arvostelu on nyt korvattu uudella.