Olin nahjuksen vaimo (1961)

OLIN NAHJUKSEN VAIMO
Suomi 1961

Ohjaus: Aarne Tarkas
Käsikirjoitus: Aarne Tarkas
Tuotanto: T. J. Särkkä / Suomen Filmiteollisuus
Pääosissa: Leif Wager, Elina Pohjanpää, Gerda Ryselin, Helge Herala

1 tunti 35 minuuttia

Aarne Tarkas lainasi elokuviinsa ideoita ulkomaisista ja toisinaan kotimaisistakin klassikkoelokuvista, mutta useimmiten teki sen niin hyvin, että kyseessä oli nimenomaan laina eikä silkka varkaus. Tarkaksen uran parhaimman filmin, Olin nahjuksen vaimon, innoittajana lienee toiminut George Stevensin ohjaama 1930-luvun Hollywood-komedia Hänen salainen vaimonsa (1934), jossa James Stewartin nuori professori nai Ginger Rogersin näyttelemän kapakkalaulajan, mutta ei uskalla kertoa asiasta konservatiivisille vanhemmilleen.

Tarkaksen filmi tapahtuu sekä nykyhetkessä että takaumina, alkaen nykyhetkestä, jolloin Kasken suvun rikas vesa Kaarlo (Leif Wager) huomaa kirjakaupan ikkunassa asumuserossa olevan vaimonsa Liisan (Elina Pohjanpää) kirjoittaman kirjan, nimeltään Olin nahjuksen vaimo. Koko kaupunki tuntuu sen jo lukeneen, eikä Kaarlo voi sietää ajatusta siitä, että hän on joutunut yleiseksi pilkankohteeksi. Sitä hän on tosin ollut jo aikaisemminkin, kuten vuoden päähän historiaan sijoittuvat jaksot osoittavat.

Kaarle on Pariisissa lomaillessaan tavannut Liisan, rakastunut ja mennyt naimisiin. Liisa ei tiennyt Kaarlen sukutaustasta ja omaisuudesta, eikä kyllä siitäkään, että tämä on täysin tätiensä (Gerda Ryselin, Pia Hattara, Marja Korhonen) pompoteltavissa. Kotiinpaluun jälkeen touhu menee sellaiseksi, että tädit yrittävät savustaa Liisan ulos, eikä Kaarlo osaa, ymmärrä tai uskalla tehdä asialle mitään. Näistä päivistä ja ylipäätään Kasken suvun ihmisistä kertoo Liisan romaani, joka on aiheuttaa skandaalin – ja aiheestakin. Sen estämiseksi Kasken suvun tädit laittavat tyhmät päänsä yhteen ja alkavat juonia, mutta Kaarlo sen sijaan tahtoisi vain Liisan takaisin luokseen.

Filmin aikana tämä silmälasipäinen, hienosti pukeutuva ja etiketin mukaisesti käyttäytyvä rikkaan suvun ”poika” yrittää parhaansa mukaan muuttua nahjuksesta leijonaksi, kuten hänen autonkuljettajansa (Uljas Kandolin) asian ilmaisee. Liisan takaisinvalloittamisen esteenä on – Liisan itsensä lisäksi – myöskin tämän kirjan kustantajan mainospäällikkö (Helge Herala), jonka kanssa Liisalla on selvästikin vispilänkauppaa. Mainospäällikkö Hugo Störm sattuu olemaan kookas ja miehinen mies, jollaisen rinnalla Kaarlo näyttää siltä, mitä hän onkin: nahjukselta.

Tarkas on siis lainannut Stevensin elokuvan ideaa, jalostanut sitä ja sovittanut sen suomalaiseen miljööseen. Kaikessa tässä hän on suoriutunut erinomaisen hyvin, onnistuen tekemään romanttisen komedian, joka on aidosti hauska ja romanttinenkin. Sellaisena se onkin lajityyppinsä paras yksilö suomalaisen elokuvan historiassa, ja vieläpä Tarkaksen yli 30 elokuvaa kattaneen uran paras filmi. Jälleen kerran ohjaaja-käsikirjoittaja on kertonut rikkaiden ja tavallisten ihmisten elämän eroista.  Tätä ”teemaa” hän hyödynsi useissa filmeissään, mutta tämän filmin kohdalla kyse on kunnon salonkikomediasta eikä kalsonkikomediasta. Kasken suvun akat ovat rasittavia, itseään täynnä olevia hienohelmoja, joita ei kukaan selväjärkinen ihminen kestäisi päivääkään. Suvun päämies, Kaarlon isä (Arvo Lehesmaa), sen sijaan näyttää olevan kieron kauppamiehen ja suoraselkäisen perheenpään yhdistelmä, josta Liisakin pitää – ja kun Liisa kerran niin pitää appiukostaan, on melkoisen selvää, että hän asumuserosta huolimatta pitää myös Kaarlosta.

Yhtä laulua pariin otteeseen laulava Wager on nuorekas nelikymppinen mies yhdessä parhaimmista rooleistaan. Vaikka Wager onkin erinomainen, on Elina Pohjanpää elokuvan tähti: suomalaisen elokuvahistorian hurmaavin ilmestys ja taitava komedienne, joka oli itsestäänselvä valinta itsevarman, nokkelan ja älykkään nuoren neidon rooliin. Pohjanpäälle jää toiseksi jopa Leo Jokela, jonka näyttelemän itsestään paljon kuvittelevan amatöörirunoilijan ja ammattilaisnahjuksen kanssa Pohjanpäällä on muutama yhteinen kohtaus. Sitä ikävämpää onkin, ettei Pohjanpäätä tämän filmin jälkeen nähty valkokankaalla yli 20 vuoteen.

Tarkakselle epätyypillisen huolellisesti ohjatussa filmissä runsaslukuiset studiokuvat yhdistyvät tavanomaista monilukuisempiin ulkokuviin luontevasti, tuoden filmiin sellaista raikkautta, jota voi pitää osasyynä siihen, että Olin nahjuksen vaimo on yli 50 vuotta vanhana kestänyt aikaa erittäin hyvin: nyt ei olla vain studiossa ja välillä käydä ulkona siellä käymisen pakosta. Onpa ohjaaja ja päänäyttelijät jopa lähetetty Pariisiinkin, missä ilman lupia on kuvattu muutamia hienoja pätkiä sikäläisistä nähtävyyksistä ja miljööstä, jotka omalta osaltaan tuovat elokuvaan ilmeikkyyttä ja energiaa.



LISÄMATERIAALI

Ei lisämateriaalia.


DVD-JULKAISU