Linnaisten vihreä kamari (1945)

Linnaisten vihreä kamari valmistui monien vaikeuksien jälkeen keskellä ohjaaja Valentin Vaalan uran parhainta luomiskautta. Hän oli hiljattain ohjannut Dynamiittitytön (1944) ja Linnaisten vihreän kamarin jälkeen vuorossa olivat Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) ja Ihmiset suviyössä (1948).

Linnaisten vihreä kamari on Vaalan uralla – ja kenties koko suomalaisessa elokuvassa – enemmän hollywoodilainen kuin yksikään toinen teos ja tässä tapauksessa vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä. Siitä huolimatta se on suomalainen elokuva ja tarina, joka ei yritä matkia ketään tai mitään.

Satusetä Zacharias Topeliuksen romaaniin pohjautuva elokuva sijoittuu 1830-luvun Suomeen. Talven korkeiden hankien keskellä sijaitsee Linnaisten kartano, jota Littow'n aatelissuku on asuttanut vuosisatojen ajan. Perheen nykyinen pää, eversti Karl Littow (Paavo Jännes), on eräänä talvisena iltana takkatulen ääressä kertaamassa maineikkaan aatelissukunsa historiaa tyttärensä Annan (Regina Linnanheimo) kanssa. Tarinoinnin lomassa hän kertoo Annalle myös vitsinä pitämästään, suvun ylle langetetusta kirouksesta, jonka oli määrä toteutua kolmannentoista sukupolven kohdalla. Näin ei kuitenkaan käynyt, vai kävikö sittenkin?

Linnaisten kartanoon saapuu vieras lumipyryn keskeltä, kuin aave menneisyydestä. Arkkitehti Kaarle Lithau (Rauli Tuomi), Littow'n suvun kaukainen, aatelisarvoa vaille jäänyt sukulainen, jonka eversti on palkannut suunnittelemaan kartanon laajennustöitä. Kun kartano on jo vieraista täysi, majoitetaan Kaarle niin kutsuttuun vihreään kamariin, jota hovimestarikin välttelee viimeiseen saakka, sillä siellä kerrotaan kummittelevan. Yön aikana Kaarlen skeptisyys saa väistyä, kun kummitus ilmestyy hänellekin ja hän saa käsiinsä everstin esi-isän kirjoittaman tunnustuksen, joka kertoo karun totuuden hänen ja jälkeläistensä aatelisuudesta ja sen hinnasta.

Kaarle ei kuitenkaan voi totuutta kovin helposti paljastaa, sillä hän on rakastunut everstin kahdesta kauniista tyttärestä toiseen. Annaa saapuu kosimaan myös ruotsalainen nirppanokkakreivi (Ture Junttu), joka ei aio hyväksyä kieltävää vastausta. Toistakin tytärtä, Ringaa (Kaija Rahola), pyydetään elämänkumppaniksi, ei vähiten sitkeä, leppoisa kapteeni Winterloo (Reino Valkama), Littow'n sukulaismies.

Linnaisten vihreä kartano on yhdistelmä menneen ajan romantiikkaa niin sanotun ylhälistön ja tavallisten kuolevaisten keskuudessa, kartanoromantiikkaa ja pukuloistoa, aavetarinoita ja mystiikkaa, petosta ja hyvitystä. Vaalalle monia muitakin elokuvia kirjoittaneen Usko Kempin käsikirjoitus on oikein hyvä, mutta se jää kaikin tavoin ohjaajan taitojen varjoon. Vaala on tehnyt visuaalisessa mielessä uransa upeimman elokuvan. Käsinkosketeltavan kiehtovaa ja hauskaa tunnelmaa korostaa taidokas valaistus, kun taas suuret lavasteet sekä näyttävät puvut ja kampaukset luovat houkuttelevan ja aidontuntuisen miljöön. Koreutta korostavat elokuvan päänäyttelijät, Rauli Tuomi, Regina Linnanheimo ja Kaija Rahola, joista ainakaan kahta ensimmäistä ei taatusti ole valittu tehtäviinsä pelkän ulkonäkönsä takia. Sen sijaan kotiopettajatarta näyttelevä Mailis Vaaja on; elokuvan loppupuolelle saakka hän on mukana aina jossakin taustalla kauniina koristeena, kunnes viime metreillä pääsee näyttelemään Valkaman kanssa.

Virheetöntä työtä tarinankertojana tehnyt Vaala yhdistelee poikkeuksellisen onnistuneesti romantiikkaa, aavetarinoita ja kauhukuvastoa huumoriin, josta päävastuussa on Valkaman näyttelemä kansanomainen, hyväntahtoinen pikkuporvari. Vaalalla ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia pitää tarina käsissään ja ripotella sen sisältöä niin, ettei elokuvassa ole ainoatakaan tylsää kohtaa. Silti vauhti on pidetty sellaisena, että katsoja ehtii nauttia elokuvan tarjoamasta kauneudesta, ei vain seuraamaan juonen etenemistä.

Kaikessa visuaalisessa loistossaan Linnaisten vihreä kamari on niin ajaton romanttinen, mystinen ja moraalinenkin tarina, että sen voi katsoa pitäneen pintansa ehkäpä kaikkein parhaiten Vaalan elokuvista. Sen tarina on ollut jo valmistuessaan romantiikkaa, fantasiaa, eskapismia, jollainen ei vanhene muodin ja maailman muuttuessa. Linnaisten vihreän kamarin oma maailma on mustavalkoinen, jossa hyvän ja pahan välillä on selvä ero, mutta elokuva herättää katsojassa vain positiivisia tunteita.

LISÄMATERIAALI

Ranskasta maaliskuussa 2015 löytynyt 20-minuuttinen osuus Teuvo Tulion Nuorena nukkuneesta (1937), jossa Regina Linnanheimo on kauneimmillaan ja Tulio ohjaajana parhaimmillaan. Lisäksi dokumenttielokuva Vanhoja linnoja (1949), Jussi-patsaiden jako Finlandia-katsauksessa nro 77 (1945) sekä kuvia elokuvan filmauksista.

DVD-JULKAISU

Restauroitu elokuva.