Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946)

Valentin Vaalan neljästäkymmenestäneljästä ohjaustyöstä Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä oli hänen oma suosikkinsa Ihmiset suviyössä -filmatisoinnin kanssa – eikä suotta. Kaikista Vaalan draamaelokuvista nämä kaksi edustavat kirkkainta kärkeä, omaa kastiaan, sellaista tasoa, johon hyvin harvoin on suomalaisessa elokuvassa ylletty.

Loviisan vahvuudet eivät ole pohjana olevan Hella Wuolijoen näytelmän tai siitä tehdyn elokuvakäsikirjoituksen melodramaattisuudessa, vaan nimenomaan filmillisessä toteutuksessa. Elokuva on jatkoa Vaalan Niskavuoren naisille (1938), joskin sen tarina sijoittuu ajallisesti kauemmas menneisyyteen.

Tauno Palo, joka näytteli Niskavuoren naisissa Niskavuoren Aarnea, näyttelee nyt Aarnen isää Juhania, suuren talon vanhinta poikaa, joka on ahkera, sivistynyt ja kova poika juoksemaan naisten perässä. Niskavuoren tilalle palkattu meijerska Malviina (Kirsti Hurme) on eritoten Juhanin mieleen, tumma, kaunis ja itsepäinen nainen, jollaisia ei joka oksalla kasva. Juhani tekee kuitenkin äitinsä tahdon ja perheen parhaan mukaan ja nai rikkaan perheen tyttären, Loviisan (Emma Väänänen). Tavallisennäköisestä, vaaleasta ja kiltistä Loviisasta kuoriutuu aikaa myöten samanlainen voimakastahtoinen, mutta toisaalta lempeä, rakkautta kaipaava emäntä Niskavuoreen kuin mitä Juhanin äitikin oli.

Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä antoi 39-vuotiaalle Emma Väänäselle ensimmäisen kunnon filmiroolin, josta hän suoriutuikin loistavasti ja sai ansaitusti uransa ensimmäisen Jussi-palkinnon. Väänäsen roolisuoritus sopii valkokankaalle paremmin kuin Palon oma, mutta välillä esiin tulevat teatterimaneerit ja liioitellut ilmeet eivät kuitenkaan tee Palonkaan osasuorituksesta sen heikompaa. Juhanin rooli on ehdottomasti Palon draamarooleista voimakkaimpia.

Studioaikakauden filminä Loviisassa on tietenkin vain ja ainoastaan hyviä näyttelijöitä. Tällä kertaa Vaala on tinkinyt tavastaan panna filmiensä tärkeisiin osiin amatöörinäyttelijöitä. Esimerkiksi Niskavuoren Heta-tyttärenä nähdään Hilkka Helinän kaltainen tähti, joka hänkin saa hieman toisenlaista näyteltävää, hauskan ja harvinaisen ylpeän nuoren maalaisnaisen.

Vaala on tässä filmissä onnistunut lähes kaikessa, mihin on ryhtynyt. Vaikka toteutus onkin selvästi käsikirjoitusta suurempi syy elokuvan onnistumiseen, ei tarinakaan huono ole. Se on täynnä molempien ääripäiden tunteita, paljon tuskaa ja kaihoa, hetken iloa, mutta harvinaisen vähän huumoria – sekin vähäinen huumori on useimmiten ilkeää.

Vaalan ja vakiokuvaaja Eino Heinon yhteistyö on tuottanut mitä hienoimman lopputuloksen. Erityisen komeita ovat elokuvan alku, Juhanin ja Malviinan kohtaaminen heinäpellolla kuin elokuvan viimeisetkin kuvat. Näyttävästi valaistut sisäkuvat ja vimmaiset ulkokuvat, nopea rytmi ja tehokas musiikin käyttö ovat aivan toista luokkaa kuin Loviisaa seuranneissa Edvin Laineen ohjaamissa Niskavuori-filmeissä. Vaalan ja Laineen Niskavuori-elokuvia verratessa huomaa, mikä merkitys on lahjakkaalla filmiohjaajalla – ei riitä pelkästään se, että kuvaaja ja leikkaaja ovat alansa huippuja, pitää olla ohjaaja, jolla on näkemystä ja kykyä. Sitä Vaalalla oli enemmän kuin yhdelläkään toisella 1940-luvun kotimaisella ohjaajalla; näkemystä ja kykyä toteuttaa se.

 
LISÄMATERIAALI

Ei lisämateriaalia.

DVD-JULKAISU

Restauroimaton.

Julkaistu omana erillisjulkaisunaan että Niskavuori-kokoelmassa yhdessä elokuvien Niskavuoren Heta (1952), Niskavuoren Aarne (1954), Niskavuori taistelee (1957) ja Niskavuoren naiset (1958) kanssa.