Elokuvateattereiden omistajana ja filmien levittäjänä itsensä elättänyt Abel Adams (1879–1938) rahoitti Teuvo Tulion ensimmäiset ohjaustyöt eikä mitään turhia paperilappusia kuten sopimuksia koskaan allekirjoitettu. Tulion ja Adamsin sana piti, kuulemma, mutta 1950-luvulla Tulion sanalla oli hyvin vähän arvoa sen jälkeen, kun hän vähän ”opetti” Radio tulee hulluksi -filmiä tehneitä Matti Kassilaa (s. 1924), Aarne Tarkasta (1923–1976) ja Osmo Harkimoa (1923–2007). Kolmikon tuore (ja lyhytikäinen) yhtiö kun oli sijoittanut produktioon suuren summan rahaa, aivan kuten Tuliokin oli tehnyt. Tuotot kulkivat Tulion kautta, joka päättikin pitää kaiken voiton itsellään, palauttaen sentään kolmikolle heidän sijoittamansa summan, mutta ei penniäkään enempää. Kaskun mukaanhan jo Tulion konttorin ovessa luki aikoinaan, että laskuja maksetaan vain joka toinen viikko – ja kun joku saapui saataviaan perimään, ilmoitettiin tälle kyseessä olevan juuri se väärä viikko, jolloin laskuja ei makseta.

Tämä kertonee jotakin miehestä nimeltä Teuvo Tulio, josta tuli suomalaisen elokuvan outolintu, kenties ja hyvin suurella todennäköisyydellä kaikkein omaperäisin visionääri, jolla oli oma tyylinsä ja sen kyllä hänen elokuvistaan huomasi. Tulion elämäntyö on kuitenkin jäänyt elämään vain Suomessa, vaikka hän on kansainvälisestikin tarkasteltuna ainutlaatuinen ohjaaja. Eikä Hollywoodikaan aikoinaan silmiään sulkenut tuolta monia kieliä puhuneelta maailmankansalaiselta, josta olisi hyvinkin saattanut tulla Clark Gablen ohjaaja, ellei Hollywoodin kuninkaaksi kutsuttu näyttelijä olisi alkanut hätäillä.

Nuoruusvuodet maaseudulla

Latvialaissyntyinen Helena oli vain kahdeksantoistavuotias, kun hän yhdessä äitinsä kanssa matkasi Riiasta kohti Pietaria luodakseen uraa ballerina. Junamatkan aikana kuitenkin tapahtui jotakin odottamatonta, kun Helenan kantama lapsi päätti syntyä jonkin aikaa ennen saapumista Pietariin. Maailmaan tuli poika, joka sai nimekseen Theodor Antoniuksen ja sukunimekseen isänsä tavoin Tugain. Pojan isä oli Aleksander Tugai, turkkilaismies, kun taas äidinäiti oli puolalaista syntyperää ja sieltä Latvian maaseudulle muuttanut. Theodorin syntyessä hänen vanhempansa olivat jo ajautuneet eri teille.

Lapsuutensa ”Ted” vietti äitinsä vanhempien luona Latvian maaseudun rauhassa, äitinsä ”yrittäessä leikki ballerinaa” Pietarissa, kuten ohjaaja itse muistelmissaan haamukirjoittajansa kera kirjoitti. Poika kasvoi siinä, hänen omassa päässään syntyneessä luulossa, että isovanhemmat olivat hänen vanhempiaan. Kun äiti sitten aina toisinaan kävi poikaansa ja vanhempiansa tapaamassa, piti Theodor tätä vieraana ja kutsui häntä Helenaksi. Äidin sittemmin avioiduttua puolalaisen upseerin, Peter Derodzinskyn kanssa, ei hän käynyt kertaakaan heidän luonaan vierailulla.

Isovanhempiensa luona asuessaan Theodor tuli erinomaisesti toimeen isoisänsä kanssa, jota hän kuvaili kuitenkin vaativaksi ja ankaraksikin mieheksi, jonka heikko kohta olikin juuri hänen tyttärenpoikansa. Isoisä oli toivonut pojastaan tai edes tyttärestään työnsä jatkajaa, mutta näin ei näyttänyt käyvän, kun tytär oli Pietarissa ja poika taasen menestyksekäs liike- ja naistenmies Riiassa. Niinpä vaari alkoi elätellä toiveita siitä, että varttuessaan Theodor ottaisi tilan hoidettavakseen. Se ei olisi ollut tavatonta, sillä poika piti maalaiselämästä ja maatilan töistä, mutta tässä vaiheessa kohtalo puuttui peliin.

Theodorin äiti oli eronnut ja löytänyt uuden elämän Suomesta. Tuohon elämään sisältyi myös varsin varakas aviomies, Alarik Rönnqvist, jonka kanssa hän kutsui poikansa luokseen asumaan. Ainakin yksi syy tähän yllättävään kiinnostukseen omaa jälkikasvuaan kohtaan oli käytännöllinen: Theodor oli käynyt kansakoulun, mutta isovanhempien maatilan lähettyvillä ei ollut oppikoulua.

Suomeen tullessaan Theodor ei puhunut kumpaakaan Helsingin tärkeimmistä kielistä, ei suomea eikä ruotsia. Erinomaisen kielipään omannut poika oli kuitenkin jo omaksunut saksan kielen, jonka ansiosta hänet voitiinkin laittaa Helsingin Deutsche Schulen oppilaaksi. Ongelmia kuitenkin tuotti kielen kirjoittaminen, sillä kieli oli opittu muualla kuin kansakoulussa eikä näin ollen Theodorilla ollut lainkaan kokemusta sen kirjoittamisesta. Ensimmäinen kouluvuosi Suomessa menikin sen taidon opettelemiseen.

Ulkonäöltään ja myös -muodoltaan Theodor poikkesi tavallisista helsinkiläisistä melko radikaalisti, olihan hän erittäin tumma ja maaseutuelämän ansiosta myöskin hyvässä fyysisessä kunnossa. Ulkomaalaisista oppilaista koostuneen koulun sisällä ongelmia ei muiden lasten kanssa ollut, mutta kotona Katajanokalla Theodorista tuli silmätikku, joka sai milloin kuulla olevansa mongoli ja toisinaan taasen vaikkapa kiinalainen. Kovat nyrkit kuitenkin pelastivat hänet joutumasta pitempiaikaiseksi kiusatuksi, ja siinä samallahan maine ja kunnia kasvoi, joten vanhat sotakirveet voitiin haudata ja yhdessä muiden korttelin poikien kanssa pohtia tärkeämpiä asioita.

Vielä Suomessa ollessaankin Theodor vietti kesänsä Latviassa isovanhempiensa maatilalla, joskus tehden tuon pitkän matkan jopa aivan yksin ottaen ensin laivamatkan Tallinnaan, sieltä junan enonsa luo Riiaan ja kiskoja pitkin vielä Kezekneen, josta noin 25 kilometrin viimeinen taival taittui hevoskyydissä. Hevoset olivatkin rakkaita Theodorille ainakin lapsuudessa, jolloin hän isovanhempiensa luona ollessaan sai ratsastaa ja siinä sivussa tehdä ruumiillista työtä auttaen isoisäänsä tilan askareissa.

Kesäreissut Latviaan jäivät kuitenkin siinä vaiheessa, kun Theodor sai koulussa ehdot suomen kielestä. Perhetuttava Armas Villamo tuli tässä apuun antaen pojalle mahdollisuuden työskennellä kesän ajan satamassa tiilenlaskijana. Sitä tehdessään suomen kieli alkoi luonnistua entistä paremmin eikä päässyt ainakaan unohtumaan. Tällä kesätyöllä oli kaksi merkittävää vaikutusta Tulion myöhemmän elämän kannalta: hän tutustui Villamoon – joka rahoitti hänen ja ystäviensä ensimmäiset elokuvakokeilut ja filmit – ja näki ”rehellisiä työmiehiä, rehellisiä merimiehiä ja rehellisiä huoria”, joista viimeisenä mainitut olivat usein mukana Tulion elokuvien henkilökavalkadissa.

Valentin Vaala


Intohimon vallassa


Suomalainen talvi tarjoili jo tuolloin, 1920-luvun puolivälin jälkeen, mahdollisuuden kokeilla kykyjään vaikkapa luistinradalla. Siellä ollessaan Tulio tutustui itse urheilumuotoa vähemmän harjoittaneeseen, mutta paikalla muuten viihtyneeseen Valentin Ivanoffiin, joka esiteltiin hänelle erään kultasepän pojan toimesta. Valentin oli muutaman vuoden Tuliota vanhempi (syntynyt 11. lokakuuta 1909), venäläistaustainen teinipoika, joka oli kuitenkin syntynyt Helsingissä. Yhteistä heillä ei kuitenkaan ollut vain oleminen ”vieraalla maalla”, vaan palava kiinnostus eläviä kuvia kohtaan, joita Helsingissä saattoi nähdä vaikkapa Maailman Ympäri -teatterissa.

Yhteiset säästöt antoivat Theodorille ja Valentinille mahdollisuuden tehdä ensimmäisiä elokuvauskokeiluita Vantaanjoen rannalla vuonna 1927, mutta säästöpossun tyhjennyttyä koitti jälleen karu arki ja Valentin tahollaan palasi Uusi Suomi -sanomalehden kuvalaattalaitoksen palkkalistoille. Jo mainittua Theodorin perhetuttavaa Armas Villamoa on kiittäminen siitä, että pojat pääsivät tekemään ensimmäiset filminsä. Elokuva oli jo tuolloin, 1920-luvun lopulla, selkeä tulevaisuuden ala, johon kannatti sijoittaa rahaa, jos sitä sattui olemaan. Villamollahan oli, ja niinpä Theodor ja Valentin kuvasivat – tietysti mykkänä – ensimmäiset filminsä Mustat silmät (1929) ja Mustalaishurmaaja (1929) Villamon rahoittaessa.

Filmit tehtiin pienin varoin ja pienellä porukalla, mustalaisten ottaessa aivan veloituksetta osaa kuvauksiin toimien tarvittavina avustajina. Pääroolin näytteli kuitenkin viisitoistakesäinen Theodor Tugai, josta yritettiin leipoa Suomen vastinetta Rudolph Valentinolle (1895–1926), yhdelle elokuvahistorian suurimmalle tähdelle, jonka ennenaikainen kuolema vain 31 vuoden iässä järkytti hänen naisihailijoitaan ympäri maailman. Yhteistä italialaissyntyiselle Valentinolle ja Theodorille oli tietysti tumma ulkonäkö – ainakin se.

Jo ensimmäisessä elokuvassa Valentin omaksui itselleen taiteilijanimeksi Valentin Vaalan, mutta Theodor jatkoi omalla nimellään työskentelyä aina siihen asti, kunnes ohjasi ensimmäisen filminsä.

Tuohon aikaan Suomessa ei vielä liiemmin ollut elokuvastudioiksi kelpaavia tiloja, joten Mustalaishurmaajan sisäkuvia jouduttiin ottamaan konkurssin tehneen siirappitehtaan sivurakennuksessa, kun taas Mustien silmien studiona toimi viinan salamyynnistä kiinni jäänyt ravintola, joka kieltolain kukoistaessa oli tietysti laitettu jäähylle heidän palveltuaan Suomen aina niin janoista kansaa. Theodorin ja Valentinin jano oli kuitenkin aivan toista luokkaa, he janosivat menestystä, jota ei kuitenkaan heille merkinnyt paistattelu juorulehtien palstoilla (joita tuskin tuolloin pahemmin olikaan) vaan tilaisuus toteuttaa itseään elokuvataiteen parissa. Ensimmäisten elokuvien aikana he eivät aivan itse kuitenkaan saaneet ryhtyä toteuttamaan, sillä Mustissa silmissä oli varmasti korvaamattomana apuna Oscar Lindelöf (1887–1954).

Lindelöf oli kokenut uutis-, lyhytelokuva- ja dokumenttikuvaaja, joka vuokrasi pojille kameran, mutta vaati saada itse operoida sitä, ettei kallisarvoinen kapistus kokisi yllättäviä kolhuja. Mustalaishurmaajassa kameran luupista katselivat Heikki Aho ja Björn Soldan, valokuvaus- ja elokuvaustaiteen merkkimiehet, jotka myöhemmin työllistivät Vaalaa ja tarjosivat tälle heidän ainoan tuottamansa näytelmäelokuvan, kaksikon isäukon Juhani Ahon romaaniin perustuvan Juhan (1937) ohjaustehtäviä, jotka Vaalan kieltäydyttyä hoiti Nyrki Tapiovaara (1911–1940).

Mustien silmien ja Mustalaishurmaajan katsojamääristä on mahdotonta sanoa mitään varmaa, mutta Suomen Kansallisfilmografia -teossarjan esityskertaindeksin perusteella laskettuna ne olisivat kyllä menneet ainakin nykymittapuulla varsin hyvin eivätkä ne aikoinaan tappiolle kuulemma jäänetkään. Mustien silmien katsojamäärä on saattanut olla siinä 70 000 hujakoilla, Mustalaishurmaajan jo 120 000 tietämillä. Nämä ovat kuitenkin vain esityskertaindeksiin perustuvia arvioita (yksi esityskertaindeksipiste vastaa näissä laskuissa 447 katsojaa), joita ei pidä ottaa faktoina.

Näissä ensimmäisissä elokuvissa Theodor ja Valentin vastasivat melkeinpä kaikesta, mihin innokkaat ja tarmokkaat pojat vain pystyivät. Valentin vastasi niin ohjauksesta, käsikirjoittamisesta, leikkaamisesta (kuten kaikissa elokuvissaan), lavastuksesta, puvustuksesta ja maskeerauksesta, Theodorin ottaessa osaa ainakin käsikirjoitustyöhön, puvustukseen ja lavastukseen. Theodor keskittyi kuitenkin erityisesti näyttelemiseen, vaikka kyllä Valentinkin joutui kameran edessä esiintymään.

Regina Linnanheimo ja Ville Salminen Rakkauden ristissä

Kohti äänielokuvaa

Mustien silmien ja Mustalaishurmaajan ensi-iltojen jälkeen oli äänielokuva tulossa myös Suomeen, kun turkulainen LAHYN-yhtiö johtajinaan veljekset Lennart ja Alvart Hamberg sekä Yrjö Nyberg (1904–1988, myöhemmin Norta) tekivät äänielokuvakokeiluitaan Nortan kehittämällä YN-äänimenetelmällä. Maan ainoat äänityslaitteet olivatkin LAHYN:in ja Suomi-Filmin hallussa, jälkimmäinen kun oli hankkinut yksinoikeuden Kurt Jägerin (1898–1965) Jägertoniin. Theodorin ja Valentinin tuottaja Villamo omasi suhteita Suomi-Filmin johtoportaaseen, joka toi pojille mahdollisuuden käyttää Suomi-Filmin studiota, saada yhtiöltä luottoa ja lisäksi oikeuden käyttää äänityslaitteita.

Syntyi Laveata tietä (1931), jonka Vaala ohjasi, käsikirjoitti ja leikkasi Theodorin näytellessä pääroolin – yhden osan sai myös heidän yhteinen tuttava Regina Linnanheimo (1915–1995), tuleva filmitähti ja Tulion pitkäaikainen elämän- ja työkumppani.  Täysin äänielokuva Laveata tietä ei kuitenkaan ollut, vaan se kuvattiin mykkänä ja jälkikäteen mukaan lisättiin musiikki, pari laulua ja joitakin äänitehosteita. Sittemmin on Yrjö Kivimies (1899–1980), Tulion useamman filmin aikainen työkumppani, kertonut hänen ja Suomi-Filmin johtajan Erkki Karun korjailleen poikien ilmeisesti huonosti tekemää äänitystyötä sillä seurauksin, että lopputuloksena oli ”ihan toinen elokuva kuin miksi pojat olivat sen tehneet”. Yleisö oli tästä tietysti autuaan tietämätön eikä se haitannut yleisömenestystä, kun katsojiakin kertyi noin 110 000, vaikka tulos olikin vuoden kotimaisista ensi-illoista toiseksi heikoin.

Kuvauksissa oli myös toinen suuri ongelma, joka liittyi Vaalan silmiin. Ne kun eivät kestäneet hiilivalojen pistävyyttä, joka aiheutti hetken kestäneen sokeuden ja sitä seurasi pimeässä huoneessa vietetty viikko, jonka aikana Tulio vastasi filmin ohjaamisesta. Vaala käyttikin jatkossa hiilivalojen ääressä mustia hitsaajanlaseja.

Lavean tien kanssa samana vuonna teattereihin tuli Sano se suomeksi -niminen ”revyyfilmi”, ensimmäinen kotimainen äänielokuva. Filmin oli ohjannut, tuottanut, käsikirjoittanut, kuvannut, leikannut ja äänittänyt jo aiemmin mainittu Yrjö Nyberg.

Rakel Linnanheimo ja Kaarlo "Kille" Oksanen elokuvassa Laulu tulipunaisesta kukasta


Tiet eroavat


Valentinin ja Theodorin seuraava filmi, Sininen varjo (1933), oli jo täysin äänitetty. Se perustui Mika Waltarin Sininen overall -nimiseen novelliin, mutta Vaalan muokattua tarinaa ei kirjailija enää lopputuloksesta tunnistanut tekstiä omakseen – se ei kuitenkaan estänyt hänen ja Vaalan yhteistyön jatkumista menestyksekkäästi tulevina vuosina. Elokuvan äänityksestä vastasi Nyberg, Theodorin keskittyessä ”vain” kaksoisroolin näyttelemiseen ja Vaalan sekä ohjatessa, kirjoittaessa, leikatessa ja lavastaessa.

Sinisen varjon yleisömenestys oli kotimaisista ensi-illoista vain keskitasoa, mutta katsojia kertyi kuitenkin yli 325 000. Ehkä se oli yksi syy siihen, miksi myös Theodor halusi ryhtyä ohjaamaan ja tekemään omia elokuviaan. Valentin ei kuitenkaan jäänyt hätää kärsimään, sillä ohjasi ”itsenäisenä” elokuvantekijänä vielä komediat Helsingin kuuluisin liikemies (1934) ja Kun isä tahtoo… (1935), kunnes vuonna 1935 siirtyi Suomi-Filmin kuukausipalkkaiseksi ohjaajaksi ja toi teattereihin samana vuonna ensimmäisen Ansa & Tauno -filmin eli Ansa Ikosen ja Tauno Palon suurmenestyksen Kaikki rakastavat.

Helsingin kuuluisin liikemies sai jo lähemmäs 500 000 katsojaa, Kun isä tahtoo… kiinnosti vain 280 000 katsojaa ja Kaikki rakastavat taas yli 585 000 silmäparia. Valentin Vaalasta tuli nopeasti Suomen kenties merkittävin elokuvaohjaaja, jonka kanssa aluksi saattoi kilpailla lähinnä vain Suomi-Filmin tuotantopäällikkö ja myöhempi yksinvaltias Risto Orko, joka oli vuonna 1934 ohjannut valtavan menestyksen saaneen Siltalan pehtoorin (ja laittoi Vaalan tekemään siitä uuden version vuonna 1953). Valentin Vaalan tarinaan palaamme myöhemmin omassa artikkelissaan.

Åke Lindman elokuvassa Olet mennyt minun vereeni


Kansainvälisille markkinoille


Teitten erottua Tulio vietti nuoren miehen elämää Helsingissä muun muassa tanssimassa ravintoloissa. Eräänä iltana hänet kutsuttiin vanhan koulukaverinsa pöytään, jossa istui myös tanskalainen mies, joka nopeasti paljastui George  Schnéevoigt’ksi (1893–1961). Schnéevoigt oli kokenut elokuvamies, joka oli toiminut kuvaajana mm. Carl Theodor Dreyerin elokuvissa. Vuonna 1929 hän oli ohjannut menestyksekkään Laila-nimisen romanttisen draaman, jolle hän oli nyt aikeissa kuvata yhteispohjoismaalaisen jatko-osan.

Kuultuaan pöydässä istuvalta ystävältään tanssilavalla kiitävän tumman miehen olevan suomalainen elokuvanäyttelijä, oli hän ehdottanut hänen kutsumista pöytään. Schnéevoigt tarjosi Theodorille melkoista rahasummaa siitä hyvästä, että tämä näyttelisi Lailan jatko-osassa ja toimisi lisäksi tulkkina, kun filmiä kuvattaisiin Lapissa ja Norjassa. Theodor otti tehtävän vastaan, tietenkin.

Lopulta kuvaukset jäivät kesken, mutta tappion minimoimiseksi Schnéevoigt päätti kuvatakin aivan toisen filmin, jonka seurauksena Theodorin suuri rooli jäi pieneksi sivuosaksi. Palkka kuitenkin juoksi ja suomalaistekijä sai arvokasta kokemusta hieman suuremman maailman elokuvanteosta, vaikka nyt melkeinpä kotikonnuilla oltiinkin. Lopulta syntyi Fredlös- eli Sortuneita-filmi, joka sai Suomessa ensi-iltansa vasta vuoden 1936 puolella. Schnéevoigt’n ohjaajaura jatkui vuoteen 1942 saakka.


Ensimmäiset omat ohjaustyöt


Helsinkiin palattuaan Theodor Tugai omaksui taiteilijanimekseen Teuvo Tulion. Hän sai elokuvateattereita omistavan ja elokuvia levittävän Abel Adamsin rahoittamaan ja tuottamaan ensimmäiset omat ohjaustyönsä, joista ensimmäisenä valmistui vuoden 1936 ohjelmistoon Taistelu Heikkilän talosta. Johannes Linnankosken novelliin perustuvan filmin päärooleihin Tulio kiinnitti Regina Linnanheimon ja Pentti Viljasen, toimiessaan itse filmin leikkaajana ja käsikirjoittajana jo aiemmin mainitun Yrjö Kivimiehen kanssa.  Kuvaajana toimi myöhemmin Valkoisen peuran (1952) ohjannut Erik Blomberg.

Taistelu Heikkilän talosta löysi noin 330 000 katsojaa samaan aikaan, kun Vaalan ohjaaman Vaimokkeen näki yli 820 000 silmäparia. Adamsille Tulion filmin menestys oli kuitenkin riittävän hyvä, joten yhteistyö sai jatkua Frans Emil Sillanpään, myöhemmin Nobelin voittaneen kirjailijan merkkiteoksen sovituksella. Syntyi Nuorena nukkunut (1937), Sillanpäälle kuulemma hyvin henkilökohtaisen romaanin pohjalta, jonka ensimmäinen filmatisointi (toinen valmistui 1950-luvulla Jack Witikan ohjaamana) sai osakseen myös kritiikkiä, Sillanpään kuitenkin toimiessa yhtenä filmatisoinnin puolustajista. Nuorena nukkunutta Siljaa tulkitsi jälleen Linnanheimo, toisessa miespääosaroolissa nähtiin jalkapalloilija Kaarlo ”Kille” Oksanen (1909–1941) ensimmäisessä valkokangasroolissaan. Sodassa kaatunut Oksanen ehti näytellä myös Tulion filmeissä Laulu tulipunaisesta kukasta ja Unelma karjamajalla sekä hänen kaatumisensa takia kesken- ja samalla tuntemattomaksi jääneessä filmissä.

Nuorena nukkuneen myötä Tulio tuli myös keksineeksi suomalaisen elokuvan heinälatoromantiikan, joka oli tuon ajan kukkahattutädeille silkkaa pornoa, vaikka intiimejä paikkoja ei tietenkään kameralle paljastettu. Tänä päivänä tätä nostalgiaa ei enää voi nähdä, sillä Tulion varhaiset filmit – Taistelu Heikkilän talosta, Nuorena nukkunut ja Kiusaus – tuhoutuivat 1950-luvulla Adams Filmin varaston tulipalossa; Heikkilän talosta säilyi kuitenkin alun ja lopun kehyskertomus, joka on julkaistu Tulio-elokuvien DVD-kokoelmasarjan lisämateriaalina.

Nuorena nukkunut sai yli 530 000 katsojan yleisön, jonka jälkeen Tulio filmasi Teuvo Mannilan romaanista Kiusauksen (1938), jonka pääosaa tulkitsi jälleen Linnanheimo. Filmi pyöri enää 230 000 katsojalle.


Omaksi tuottajakseen


Tulion ja Adamsin yhteistyön päättymisen syynä on pidetty sekä Adamsin kuolemaa (joka ei tietenkään lopettanut Adams Filmin toimintaa) että Tulion kantamaa kaunaa Nuorena nukkuneen ruotsinkielisestä versiosta. Filmi kuvattiin samanaikaisesti myös ruotsiksi, kun jälkiäänitystä ei vielä oltu keksitty, mutta koenäytöksessä tapahtui jotakin odottamatonta: Adamsin vaimo järkyttyi, kun filmissä ei puhuttukaan kirjakieltä vaan tavallista puhekieltä. Adams päätti hyllyttää filmin, vaikka myöhemmin myikin sen Ruotsiin, jossa sen kielenkäyttöä ei ihmetelty laisinkaan – ei ainakaan Tulion itsensä mukaan. Lisäksi Tuliota kismitti Adamsin päätös evätä häneltä mahdollisuus filmata myös Kiusaus ruotsiksi. Kiusaus lähteä omaksi tuottajakseen vei miehen, ja niin syntyi Tulion oma elokuvapaja, joka tuotti Matti Kassilan Radio tulee hulluksi -filmiä lukuun ottamatta vain hänen omia ohjaustöitään.

Ensimmäisenä omana tuotantona syntyi toinen Linnankoski-filmatisointi, Laulu tulipunaisesta kukasta, joka ehti teattereihin jo samana vuonna Kiusauksen kanssa. Tulio oli kiinnostunut filmaamaan sen myös ruotsiksi, mutta filmatisointioikeudet olivat ruotsalaisomistuksessa – hehän olivat filmanneet aiheen jo kahdesti, Suomessa syntyneiden Mauritz Stillerin ja Per-Axel Brannerin ohjaamina. Oman filmatisointinsa naispääosaan Tulio ei tällä kertaa kiinnittänyt Regina Linnanheimoa, koska ei kokenut roolin olevan riittävän suuri pääosiin tottuneelle tähdelle, joka menikin Suomen Filmiteollisuudelle (SF) tekemään sellaisia hittifilmejä kuin Kulkurin valssin (1941), Katariinan ja Munkkiniemen kreivin (1943) ja Kaivopuiston kauniin Reginan (1944). Hitti oli myös Tulion Laulu tulipunaisesta kukasta, joka sai yli 730 000 katsojaa ja jätti taakseen Vaalan ohjaamat Niskavuoren naiset ja Sysmäläisen.

Teuvo Tulio yhdessä Eino Jurkan kanssa Vihtorin ja Klaaran kuvauksissa

Tulio Vaalan uudelleenfilmaajana ja ainoan kerran komediagenressä

Tulion tuotanto koostui (melo-)draamoista yhtä lukuun ottamatta. Tuo poikkeus oli George McManusin sarjakuvaan perustunut Vihtori ja Klaara (1939), hyvin vauhdikas ja ohjaajalle ominaisesti tietysti harvinaisen outo komedia. Filmi syntyi sattuman ja epäonnen kautta, mutta tuotti toivotun tuloksen.

Tulio oli nimittäin aikaisemmin tavannut Tukholmassa erään ruotsalaisen filmimiehen, joka ehdotti yhteistyötä nousevan suomalaisen ohjaajan kanssa, jonka Laulu tulipunaisesta kukasta oli mennyt hyvin myös Ruotsissa. Tarkoitus oli kuvata Suomessa ja sitä varten Tulio palkkasi etukäteen henkilökunnan ja maksoi vuokran kalustosta, mutta kuukautta ennen kuvauksia kaikki peruuntui: ruotsalaismies kun ei ollut hankkinut oikeuksia käsikirjoitukseen. Tuliolla oli ankeat ajat edessä, ellei hän keksisi jotakin filmattavaa kuukauden sisällä. Tämä aiheutti hänelle unettomia öitä, mutta juuri niistä on kiittäminen hänen ”pelastumistaan”.

Aamutuimaan kahvitellessaan Helsingin rautatieasemalla hän tapasi Eino Jurkan, tunnetun teatteri- ja elokuvanäyttelijän, joka oli jo teatterilavoilla tulkinnut McManusin sarjakuvan Vihtoria. Kuultuaan Tulion ongelmista Jurkka ehdotti, että he tekisivät yhdessä filmiversion Vihtorista ja Klaarasta. Aikaa oli vain kuukausi ennen kuvausten alkua, joka lienee ollut suurin syy siihen, miksi Tulio otti Vaalan Kun isä tahtoo… -filmin käsikirjoituksen melkeinpä kohtaus kohtaukselta ja filmasi sen omine mausteineen. Tuossa filmissä oli runsaasti vihtorijaklaaramaisia piirteitä, olipa päänäyttelijä eli Eino Jurkkakin sama.

Vihtori ja Klaara saatiin kuin saatiinkin kuvattua, ja sen saatua noin 385 000 katsojaa toi se Tuliolle taloudellista helpotusta. Jurkka kaipasi lisää taloudellista helpotusta, niinpä hän tekaisi saman vuoden ohjelmistoon Nyrki Tapiovaaran kanssa Kaksi Vihtoria -nimisen filmin, joka tietysti perustui tuohon samaan hahmoon – elokuva ehti teattereihin ennen Tulion filmiä ja ilmeisesti myös kuvattiin sitä ennen. Vuonna 1940 Jurkka ohjasi itse vielä yhden tulkinnan Vihtorista ja Klaarasta, Herra johtajan ”harha-askeleen”. Kun mukaan lasketaan Kun isä tahtoo…, on McManusin sarjakuva filmattu Suomessa neljästi viiden vuoden sisään. Kaksi Vihtoria sai enemmän katsojia kuin Vihtori ja Klaara, Herra johtajan ”harha-askel” sen sijaan meni kolme kertaa heikommin kuin Tapiovaaran filmi.

Ennen kuin sota kutsui Tuliota, teattereihin tuli vielä yksi hänen elokuvansa, Unelma karjamajalla (1940). Kille Oksasen tähdittämässä filmissä Tulio jatkoi dramaattisten maaseututarinoiden kertomista ja Suomen kansan kohtalonhetkistä huolimatta sai kertoa sen noin 550 000 katsojalle. Filmi jäi Tulion viimeiseksi maalaiskuvaukseksi, sodan jälkeen hän siirtyi kaupunkilaistarinoiden ääreen, jollainen jo Vihtori ja Klaara olikin.

Regina Linnanheimo ja Pentti Viljanen elokuvassa Rakkauden risti


Paluu sodasta kovaonnisten naisten äärelle


Tulio ei sen enempää taiteilijan ammatistaan kuin ulkomaalaistaustaan huolimatta saanut jäädä Helsinkiin sodan alettua, vaan hänet laitettiin Vaalan ja monien muiden tapaan tallentamaan taistelutapahtumia elokuvakameran avulla. Sotatantereella oli hengenlähtö lähellä, mutta Tapiovaarasta ja Oksasesta poiketen Tulio palasi kotiin. Oksasen kuolemahan keskeytti työvaiheessa olleen filmin teon, joten Tulion elokuvaura sai useamman vuoden tauon.

Kameran ääreen Tulio palasi vuonna 1944, nyt aiheenaan Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -novellin sivuhahmon tarina. Tulipunakukassahan kunnon tyttö ajautuu huoraksi ja lopulta toteaa päähenkilölle Olaville, että ”tässä minä nyt olen, sellaisena kuin sinä minut halusit”. Aihe jäi kummittelemaan Tulion mieleen niin sitkeästi, että siitä syntyi ensin Sellaisena kuin sinä minut halusit, sitten Rakkauden risti ja lopulta vielä Sensuela.

Sellaisena kuin sinä minut halusit -filmin Tulio halusi filmata samanaikaisesti suomeksi ja ruotsiksi, ja siksi hän halusi pääosanesittäjän, joka puhui molempia kieliä. Tehtävään valittiin Marie-Louise Fock, joka ei kuitenkaan puhunut sanaakaan suomea, mutta roolin saatuaan harjoitteli ja kykeni tekemään roolinsa molemmilla kielillä. Ilmeisesti roolin rohkeus oli syynä siihen, ettei teatterinäyttelijätärtä enää nähty valkokankaalla eikä hänen myöhemmistä vaiheistaan ole liiemmin tietoa.

Kohu ei haitannut 32-vuotiaan Tulion uusimman elokuvan yleisönmenestystä, päinvastoin, katsojia kertyi yli 500 000. Näytäntökauden aikana Vaala puolestaan tarjosi iloa ja viihdettä sodan rasittamalle kansalle Dynamiittitytön muodossa, joka pyöri jopa vähän suuremmalle yleisölle.

Tuo jo mainittu Rakkauden risti merkitsi Tulion ja Regina Linnanheimon yhteistyön jatkumista. Toivo Särkän (1890–1975) SF oli tehnyt Linnanheimosta koko kansan Reginan, mutta sen usealla elokuvalla rakennetun puhtoisen imagon murskaamiseen Tuliolta meni vain yhden elokuvan verran. Syntyi toisinto Sellaisena kuin sinä minut halusit -filmistä, Rakkauden risti, jossa Linnanheimo näyttelee majakanvartijan neitsyttä tytärtä, jonka tie vie kaupunkiin ja petollisen miehen (Ville Salminen) syliin – kahdesti, sillä filmistä tehtiin myös ruotsinkielinen versio.

Yleisö oli nähnyt tarinan jo kertaalleen ellei peräti kahdesti, joten se ei enää virrannut teattereihin yhtä sankoin joukoin, mutta tuki kuitenkin tuottaja/ohjaaja Tuliota 325 000 ostetun elokuvalipun verran. Linnanheimo voitti roolisuorituksestaan parhaan naisnäyttelijän Jussin, jaettuna Tulion samana vuonna ilmestyneen Levottoman veren kanssa. Tuossa kolmiodraamassa sisarukset (Linnanheimo ja Toini Vartiainen) rakastuvat samaan mieheen eikä suurelta draamalta voida välttyä. Suurelta yleisönsuosiolta sen sijaan vältyttiin, sillä muiden filmien vetäessä valtavia yleisöjä Tulion teos sai vain noin 270 000 katsojan yleisön.

Regina Linnanheimo ja Åke Lindman Hornankosken studiokuvauksissa

Yleisönsuosio pienenee, draama suurenee

Vuonna 1947 Tulio filmasi taas kerran Linnankoskea, nyt uuden version Heikkilän talosta. Syntyi Intohimon vallassa, jonka tarina kuulemma perustuu Tulion Taistelua Heikkilän talosta filmattaessa eräältä mieheltä kuulemaan ”oikeaan versioon” Heikkilän talon tapahtumista. Pääosassa nähtiin ensimmäisen filmatisoinnin tavoin Regina Linnanheimo, jolla oli jälleen raskas rooli naisena, joka nai isänsä vaatimuksesta juopoksi osoittautuvan rentun, itkien samaan aikaan oikean rakastettunsa, kylän sepän (Kullervo Kalske), perään. Myös ruotsinkielinen versio tehtiin, suomenkielisen version saadessa noin 230 000 katsojaa.

Hornankoski (1949) esitteli elokuvayleisölle Åke Lindmanin (1928–2009), joka tuohon mennessä oli tunnettu jalkapalloilijan urastaan, joka sai lopulta väistyä filmitähteyden myötä. Eräänlainen toisinto Levottomasta verestä oli myös kolmiodraama, jonka kahtena muuna osallisena nähtiin Linnanheimo ja William Markus (1917–1989). Myöhemminhän Lindman ja Markus loivat molemmat uraa ohjaajana, Markuksen jopa ohjatessa Lindmania pariinkin otteeseen. Lindman näytteli myös Tulion filmissä Olet mennyt minun vereeni.

On vaikea sanoa, miten paljon Markuksen ohjaustöihin vaikutti työskentely Tulion kanssa, mutta merkittävä vaikutus Tulion maailmalla oli kuitenkin apulaisohjaaja Roland af Hällströmille (1905–1956). Vanhan aatelissuvun jäsen oli tunnettu elokuvakriitikko ja maamme ensimmäisen elokuva-aiheisen kirjan kirjoittaja, joka näistä syistä sai vuonna 1939 ohjata elokuvateatterinomistaja Väinö Mäkelän (1890–1965) tuottaman Auli Nuolivaara -filmatisoinnin Paimen, piika ja emäntä. Filmi ei ollut missään nimessä onnistunut, mutta af Hällströmin ohjaajanura jatkui jo samana vuonna Vänrikki Stoolin tarinat -ruotsalaisfilmin uudelleenleikatun version ohjaajana ja vuonna Simo Hurtalla (1940).

Simo Hurtan jälkeen af Hällström sai pestin Tulion apulaisohjaajana Sellaisena kuin sinä minut halusit -filmissä, jonka voisi sanoa vaikuttaneen erittäin merkittävästi af Hällströmin seuraavaan ohjaustyöhön, Houkutuslintuun (1946), ja myös Läpi usvan -filmiin (1948). Hornankoskessa af Hällström sai työskennellä lähinnä suomenkielisen version apulaisohjaajana, josta kiitokseksi Tulio antoi apulaisohjaajalleen krediitin koko suomenkielisen filmin ohjaamisesta. Miksi, sitä on vaikea selittää, sillä vaikka Houkutuslintu olikin tuliomaisuuteen pyrkivä filmi, ei varmasti kukaan uskonut Hornankoskea kenenkään muun kuin Tulion itsensä ohjaamaksi. Yleisö ei tosin näyttänyt filmistä liiemmin välittävän, sillä noin 200 000 katsojallaan se oli kaukana vuoden katsotuimpien listasta.

Hornankoski toi Esko Töyrille (1915–1992) parhaan kuvaajan Jussi-palkinnon jaetusti af Hällströmin Vain kaksi tuntia -filmistä (1949).   

Tulion elokuvien yleisönsuosio jatkoi tasaista laskuaan Rikollisen naisen (1952) myötä, joka oli eräänlainen kolmas sovitus Linnankosken Taistelu Heikkilän talosta -novellista, vaikka olikin Linnanheimon itsensä kynäilemä. Päärooleihin Tulio kiinnitti tietysti Linnanheimon, mutta myös Eija Karipään (tunnetaan myös Eija Itkosena) ja Tauno Majurin. Nyt maksavaa yleisöä kertyi 175 000 katsojan verran, ja myös ruotsinkielinen versio saatiin kuvatuksi. Enemmän katsojia sai Tulion tuottama ja leikkaama Radio tulee hulluksi, jonka Matti Kassila ohjasi.

Vuonna 1953 Tuli ohjasi Mustasukkaisuuden, joka käsitteli samantyylistä aihetta Levottoman veren ja Hornankosken kanssa. Linnanheimo teki jälleen yhden vahvan roolisuorituksen, aivan kuten kolme vuotta myöhemmin nokkelasti nimetyssä Olet mennyt minun vereeni -filmissä, jonka tuliomainen nimi tarkoittikin vereen mennyttä alkoholia. Olet mennyt minun vereeni jäi Linnanheimon nelisenkymmentä roolia käsittäneen elokuvauran viimeiseksi, vaikka hän vielä Sensuelassa olikin mukana työstämässä käsikirjoitusta.

Mauritz Åkerman ja Marianne Mardi elokuvassa Sensuela


Viimeiset elokuvat


Tulion kaksi viimeistä elokuvaa ovat molemmat saaneet runsaasti huomiota, mutta eivät niistä syistä, mitä ohjaaja aikanaan toivoi. Se alkoi omenasta (1962) jäi keskeneräiseksi, kun filmin pääroolissa itseään näytellyt ”seurapiirikaunotar” Tabe Slioor sai diivailullaan tuottajan keskeyttämään kuvaukset. Slioor vaati muun muassa, että käsikirjoitus kuvataan aikajärjestyksessä, puhumattakaan muista, aivan tyhjänpäiväisistä vaatimuksistaan. Tuottajan saatua tarpeekseen hän palkkasi Armand Lohikosken ohjaamaan Taape tähtenä -nimisen komedian (1962), jossa Tuija Halonen näytteli kuvauspaikalla vaikeaksi osoittautuvaa seurapiirikaunotarta…

Molemmat elokuvat tulivat teattereihin, täydentäen toisiaan. Yleisönsuosio oli Tulion työllä suurempi, mutta sen ollessa vain tilaustyö ja toisten tuottama, ei Tulion oma elokuvaura siitä ilmeisesti juuri mitenkään hyötynyt.

Pitkään jatkunut elokuvien suosionlasku lopetti Tulion uran vuonna 1973, jolloin hän sai vihdoinkin valmiiksi vuosikymmenen ajan tekeillä olleen Sensuelan. Kyseessä oli siis jälleen yksi toisinto Tulipunakukassa nähdyn viattoman maalaistytön kovasta kohtalosta, joka nyt filmattiin väreissä ja erittäin pienellä budjetilla. Syntyi camp-henkiseksikin sanottu teos, joka on yksi kotimaisen elokuvahistoria tunnetuimmista filmeistä eikä suinkaan sen hyvyyden takia. Kyseessä on kuin lahjakkaan amatöörin tekemä parodia Tulion elokuvista.

Sensuelan yleisönmenestys oli katastrofaalisen huono, josta kertonee jotakin jo sen ensi-illan sijoittuminen Kemiin. Filmi sai noin 600 katsojaa, joka olisi riittänyt lopettamaan kenen tahansa elokuvantekijän uran, varsinkin Tulion kaltaisen ohjaajan, joka myös tuotti filminsä. Kohu Sensuelasta kuitenkin saatiin aikaiseksi, kun siitä tuli ensimmäinen suomalainen K18- eli alle täysi-ikäisiltä kielletty filmi. Filmissä kaiken paljastavana lappalaistyttönä nähtiin Marianne Mardi (oik. Marianne Träskman), joka näytteli toisen ja viimeisen kerran valkokankaalla Jörn Donnerin Hellyydessä (1972) – ja siinäkin filmissä oli hänen roolihahmonsa puvustusbudjetissa säästetty.


Elokuvauran jälkeen


Sensuelan valmistumisvuonna Tulio oli vasta 60-vuotias, joka elokuva-alalla tarkoittaa samaa kuin että hän olisi juuri rippikoulusta päässyt. Tulion osalta elokuva-ala sai kuitenkin jäädä, vaikka hän kävi ahkerasti elokuvissa ja lisäksi hänet vuonna 1983 huomioitiin elämäntyö-Jussilla. Omista töistään hän ei kuulemma liiemmin välittänyt, eikä suostunut niitä televisiolle myymäänkään muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tulion kuoltua filmien oikeudet jäivät Kansalliselle audiovisuaaliselle arkistolle, joka on tehnyt merkittävän kulttuuriteon julkaisten elokuvat DVD:llä.

Ikääntyessään Tulio tuli sokeaksi, mutta jatkoi taivaltaan aina 87 ikävuoteen saakka. Tulion kuollessa 8. kesäkuuta 2000 olivat hänen elokuvauransa ja yksityiselämänsä läheiset kumppanit jo kuolleet. Regina Linnanheimo – Tulion elokuvien tähti, korvaamaton apu käsikirjoittajana ja tuotantoyhtiön asioiden hoitajana sekä pitkäaikainen elämänkumppani – kuoli vuonna 1995. Valentin Vaalan kuolema korjasi jo vuonna 1976, mestarin ollessa vain 67-vuotias.


Teuvo Tulio tänään, huomenna ja ikuisesti


Ainutlaatuisuudestaan, omalaatuisuudestaan, merkittävyydestään ja kiistanalaisuudestaan huolimatta Tulio on kelvannut vain kahden kirjan aiheeksi, mutta ne ovatkin sitäkin kunnianhimoisempia laitoksia. Sakari Toiviaisen toimittama Tulio – Levottoman veren antologia on pääasiassa elokuva-alalla ansioituneiden ja/tai Tulion tunteneiden kirjoittama teos, joka onnistuneesti analysoi Tulion elokuvia aina kuvapuolesta ääneen, musiikkiin ja näyttelijätyöhön sekä pyrkii antamaan kuvan Tuliosta myös ihmisenä. Kirjan parasta antia on kuitenkin Tulion itsensä Jaana-lehteen 1970-luvulla haamukirjoittajan kanssa laatima muistelmasarja, joka kuitenkin päättyy jo aikaan ennen Sensuelaa. Tulio kertoo kyllä yksityiselämästäänkin, mutta rakastumisistaan hän ei puhele, lehdistön suruksi ja niiden iloksi, joiden mielestä kaikkea ei tarvitse kaikille kertoa. Tämän artikkelin laatiminen ei olisi ollut mahdollista ilman kyisestä teosta ja erityisesti siinä julkaistuja Tulion muistelmia.

Toiviainen on lisäksi yhdessä Harri Kalhan kanssa julkaissut toisenkin Tulio-kirjan, Intohimon vallassa – Teuvo Tulion kuvamaailma, joka nimensä mukaisesti keskittyy tarjoamaan upeita kuvia Tulion elokuvista. Toiviaisella on sormensa pelissä myös Valentin Vaala -nimisessä kirjassa, joka on Levottoman veren antologian kaltainen katsaus Vaalan elokuviin. Kirjan toimittajina toimivat Kimmo Laine, Matti Lukkarila ja Juha Seitajärvi.

Tulion nimeä kantaa myös Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ylläpitämä Kino Tulio -elokuvateatteri, joka on keskittynyt klassikkoelokuvien esittämiseen. Tulion filmejä on saattanut bongata myös Orionista, jossa KAVA pyörittää filmejä päivittäin – asia, jota ei voi liiaksi mainostaa, kun tällaista tarjontaa on edes helsinkiläisille tarjolla.

Kesän 2011 aikana YLE esittää televisiossa Tulion Se alkoi omenasta -filmin, mutta ei ainakaan näillä näkymin mestarin muita töitä. Niistä pääsee kuitenkin nauttimaan KAVA:n julkaiseman DVD-kokoelmasarjan myötä, joka lienee – uskallan asiasta jotakin tietävänä väittää – tähän mennessä merkittävin DVD-julkaisujen sarja kotimaisen elokuvan rintamalla. Vuoden 2011 aikana Tulio oli esillä myös Italiassa, jossa eräiden elokuvafestivaalien ohjelmistossa oli muuan Laulu tulipunaisesta kukasta.

Nähtäväksi jää, mitä seuraavaksi Tulio-rintamalla tapahtuu. Tekeekö joku rohkea dokumentin melodraaman mestarista, tuleeko hänestä kenties uusi kirja vai löydetäänkö hänen kadonneiksi pelätyt varhaiset elokuvansa jostakin päin Suomea isoisän vanhasta kenkälaatikosta? Toivottavasti.


Tuliosta elokuvantekijänä


Jos Hannu Leminen oli suomalaisen elokuvan suurin romantikko, voi Tuliota kutsua suomalaisen elokuvan suurimmaksi dementikoksi. Tuliohan on tunnettu myös siksi, että hän filmasi ”aina” saman tarinan: Laulu tulipunaisesta kukasta, Sellaisena kuin sinä minut halusit, Rakkauden risti ja Sensuela kertoivat kaikki (Tulipunakukka tosin vain sivukertomuksena) viattomasta tyttölapsesta, joka rakastuu ja tulee miehensä pettämäksi, ajautuen lopulta prostituoiduksi ja rakkaidensa enemmän tai vähemmän hylkäämäksi. Taistelu Heikkilän talosta ja Intohimon vallassa taas olivat Linnankosken novelliin perustuvia sovituksia ja Rikollinen nainen niiden sukulaisteos myös, Hornankoski, Levoton veri ja Mustasukkaisuus olivat samaa maata olevia kolmiodraamoja.

Tulion elokuvat ovat – Vihtoria ja Klaaraa (1939) lukuun ottamatta – draamoja tai pikemminkin melodraamoja, joissa pyörivät samat aiheet ja teemat filmistä toiseen. Kierrätyksen mestari Tulio oli myös mitä tuli jo useampaan kertaan käytetyn, jopa muiden kuvaaman filmimateriaalin käytössä.

Tulion elokuvien tyyli oli usein unenomainen ja aavemainen, ensimmäisissä töissään (tai ainakin Tulipunakukassa) hän käytti yhtenä tehokeinona neljännen seinän rikkomista, kun näyttelijät katsoivat suoraan kameran linssiin. Ääntä Tulio käytti myös tehokeinona, liioitellen vaikkapa keinutuolin pitämää ääntä. Tärkeä osa Tulion tyyliä oli myös heikohko taustafondien ja studiorakennelmien hyödyntäminen, jonka heikkous tuskin oli tarkoituksellista. Se kuitenkin vain lisää hänen elokuviensa kiehtovuutta sen sijaan, että se antaisi niistä jotenkin halvan tai huolimattomasti tehdyn kuvan.

Filmeissään Tuliolla oli usein vahva, mutta alistettu ja pahimmassa tapauksessa myös murtuva naispäähahmo, joiden surun aiheuttaa oli mies. Mukana oli usein kolmiodraaman aineksia, joissa usein mukana oli yksi paha ja kaksi hyvää ihmistä, joista toisilleentarkoitetut eivät välttämättä toisiaan kuitenkaan saaneet.

Maaseudulla ja luonnolla, jylhästi kuvatulla kirkkaalla taivaalla, kuohuvilla koskilla ja laukkaavilla hevosilla oli tärkeä osa Tulion filmeissä. Siitä huolimatta, että Tulion kaupunkiin sijoittuvien elokuvien ulkokuvajaksot ovat aivan yhtä onnistuneita kuin minkä tahansa muunkin elokuvan ja edelleen ohjaajansa näköisiä, ei hän kaupunkimiljöössä kuitenkaan ollut samalla tavoin omillaan kuin maaseutukuvauksissa. Ihmiset olivat kaupungissa kuitenkin samaa maata kuin luonnon helmassakin.

Tulion elokuvia on analysoitu jo mainitussa teoksessa Tulio – Levottoman veren antologia sekä köyhän miehen elokuva-arvostelijan toimesta tällä sivustolla julkaistuissa Tulion elokuvien arvosteluissa.

P.S. Artikkelin alussa mainittiin Clark Gablen nimi. Hän oli lupautunut näyttelemään pääroolin Linnanheimon rinnalla Tulion Ruotsissa kuvaamassa englanninkielisessä koskenlaskuelokuvassa. Gablen siirryttyä muiden töiden pariin rooli kelpasi Gary Cooperille, joka lopulta myös hylkäsi sen ja filmi jäi lopulta kuvaamatta. Paramount olisi ottanut Tulion hoiviinsa, ainakin yhden elokuvan ajaksi, mutta ruotsalaiskollegansa Victor Sjöströmin Hollywood-tarinoita kuultuaan Tulio päätti jäädä Suomeen.

Mainitut kirjat ovat ostettavissa kirjakaupoista sekä esimerkiksi suoraan Kansalliselta audiovisuaaliselta arkistolta, joka ei ole teoksia hinnalla pilannut. Tulio-elokuvien DVD-julkaisut löytyvät kaupoista, ja tarpeen tullen niitä voi kysellä suoraan Finnkinon asiakaspalvelusta.


Tulion filmografia

Huom. Ruotsinkieliset versiot eivät ole dubattuja, vaan suomenkielisen version rinnalla kuvattuja elokuvia.

VUOSI ELOKUVA OHJAUS TULION TEHTÄVÄ(T)
1929 Mustat silmät Valentin Vaala Näyttelijä, käsikirjoittaja, puvustaja
1929 Mustalaishurmaaja Valentin Vaala Näyttelijä, käsikirjoittaja, puvustaja, lavastaja, leikkaaja
1931 Laveata tietä Valentin Vaala Näyttelijä
1933 Sininen varjo Valentin Vaala Näyttelijä
1935 Sortuneita George Schnéevoigt Näyttelijä
1936 Taistelu Heikkilän talosta Teuvo Tulio Ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja
1937 Nuorena nukkunut Teuvo Tulio Ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja
1938 Kiusaus Teuvo Tulio Ohjaaja, leikkaaja
1938 Laulu tulipunaisesta kukasta Teuvo Tulio Ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja, tuottaja
1939 Vihtori ja Klaara Teuvo Tulio Ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja, tuottaja
1940 Unelma karjamajalla Teuvo Tulio Ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja, tuottaja
1944 Sellaisena kuin sinä minut halusit Teuvo Tulio Ohjaaja, tuottaja, leikkaaja
Sådan du ville ha mig (ruotsinkielinen versio)
Teuvo Tulio Ohjaaja, tuottaja, leikkaaja
1946 Rakkauden risti Teuvo Tulio Ohjaaja, tuottaja, leikkaaja
Kärlekens kors (ruotsinkielinen versio)
Teuvo Tulio Ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja, tuottaja
1946 Levoton veri Teuvo Tulio Ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja, tuottaja
Oroligt blod (ruotsinkielinen versio) Teuvo Tulio Ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja, tuottaja
1947 Intohimon vallassa Teuvo Tulio Ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja, tuottaja
Olof - forsfararen (ruotsinkielinen versio)
Teuvo Tulio Ohjaaja, tuottaja, leikkaaja
1949 Hornankoski Teuvo Tulio Ohjaaja, tuottaja, leikkaaja
Forsfararna (ruotsinkielinen versio)
Teuvo Tulio Ohjaaja, tuottaja, leikkaaja
1952 Rikollinen nainen
Teuvo Tulio Ohjaaja, tuottaja, leikkaaja
1952
Radio tulee hulluksi
Matti Kassila
Tuottaja, leikkaaja
1953
Mustasukkaisuus Teuvo Tulio Ohjaaja, tuottaja, leikkaaja
Kvinnorna på forsgården (ruotsinkielinen versio)
Teuvo Tulio Ohjaaja, tuottaja, leikkaaja
1956 Olet mennyt minun vereeni
Teuvo Tulio Ohjaaja, tuottaja, leikkaaja
1962 Se alkoi omenasta
Teuvo Tulio
Ohjaaja, kuvaaja
1973 Sensuela
Teuvo Tulio
Ohjaaja, käsikirjoittaja, kuvaaja, leikkaaja, lavastaja, tuottaja

Lähteet:

Laine, Kimmo, Lukkarila, Matti, Seitajärvi, Juha (toimittaneet) 2004. Valentin Vaala. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Toiviainen, Sakari (toimittanut), 2002. Tulio - Levottoman veren antologia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Suomen Kansallisfilmografia -teossarja ja ELONET-tietokanta (www.elonet.fi).

Kuvat:

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto / Teuvo Tulio

Finnkino

Ensi-illat

Perjantai 25.1.

aurorajuliste vicejuliste

nainkoulutatlohikaarmeesi3juliste

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

aurorajuliste olliverhawkjuliste ristorappaajajapullistelijajuliste babyjanejuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja

Katsotuimmat kotimaiset 1970–

Katsotuimmat kotimaiset 1970–

1. Tuntematon sotilas (2017) 1 017 201
2. Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) 750 965
3. Maa on syntinen laulu (1973)
711 909