CinemaScope ja laajakuva Suomessa ja suomalaisessa elokuvassa

Foxin CinemaScope. Kuva: 20th Century Fox

Television räjähdysmäisen nopea läpimurto Yhdysvalloissa sai Hollywoodin elokuvastudioiden johtajat miettimään uusia keinoja katsojien houkuttelemiseksi elokuvateattereihin, pois pienten mustavalkoisten kuvaruutujen ääreltä. Tämä näkyi myös entistä suurempina tuotantoina, suurina historiallisina spektaakkeleina, joita alkoi 1950-luvun puolella tulla jatkuvalla syötöllä. Yksistään aihevalintoihin ei uskottu, vaan tekniikankin oli muututtava. 3D-elokuvat eivät jaksaneet kauan kiinnostaa, mutta laajakuva jaksoi.

Vuonna 1952 lanseerattu Cinerama osoittautui New Yorkissa välittömästi valtavaksi menestykseksi, mutta se vaati aivan omanlaisensa esitysympäristönsä. Cinerama-elokuvat piti kuvata samanaikaisesti kolmella kameralla, joilla oli yhteinen suljin. Esitysvaiheessa tarvittiin erittäin kovera ja valtava valkokangas sekä kolme projektoria samanaikaisesti ajamaan näillä kolmella kameralla otettua kuvaa. Katselukokemus oli tietysti ennenkokematon ja -näkemätön, mutta myöskin haastava elokuvantekijöille ja erittäin kallis teatterinomistajille. Jo 1920-luvulla ranskalaisohjaaja Abel Gance (1889–1981) kuvasi suurelokuvansa Napoléonin (1927) eräänlaisena laajakuvana, joka oli ideana hyvin samankaltainen Cineraman kanssa: kuvataan samanaikaisesti kolmella kameralla ja esitetään samanaikaisesti kolmella projektorilla samaa kuvaa kolmessa osassa. Tästä kuvaus- ja esitysmenetelmästä ei tullut silloinkaan suurta menestystä, kuten ei muistakaan sen ajan yrityksistä laajakuvan saralla.

CinemaScope

Kreikkalainen Spyros P. Skouras (1893–1971) oli peräti kahdenkymmenen vuoden ajan 20th Century Foxin johtaja, eikä suotta. Kymmenen vuotta johtajan pallilla istuttuaan Skouras pani pyörät pyörimään ja käski työntekijöitään kehittämään Cineraman tyylisen laajakuvaformaatin, jonka esittäminen ei vaatisi teatterinomistajilta suuria investointeja tai muutostöitä. Fox oli kokeillut 70 mm:n esitystekniikkaa 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa, mutta ilman suurta menestystä.

Gancen ja Cineraman käyttämä tekniikka oli juuri sellaista, mitä Skouras ei halunnut, mutta Foxin katseet suuntautuivat silti 1920-luvun Ranskaan. Keksijäprofessori Henri Chrétien (1879–1956) oli Gancen elokuvan jälkeen kehittänyt anamorfisen kuvaus- ja esitysjärjestelmän, joka ei kuitenkaan silloin herättänyt elokuvateollisuuden kiinnostusta, sillä äänielokuva oli tuloillaan ja siinä oli kylliksi uutta. Fox osti Chrétieniltä tämän kehittämät alkuperäiset anamorfiset linssit, joilla otetut testikuvat nähtyään Skouras näytti hankkeelle vihreää valoa: CinemaScope-nimen saava anamorfinen laajakuvaformaatti pantiin pikavauhtia tuotantoon. Skouras valitsi samalla kolme ensimmäistä elokuvaa kuvattavaksi CinemaScope-formaatissa: Henry Kosterin ohjaaman historiallisen spektaakkelin Näin hänen kuolevan, Howard Hawksin komedian Kuinka miljonääri naidaan sekä Robert D. Webbin seikkailuelokuvan Kaksintaistelu merenpohjalla. Uskonnollisen, Raamatun aikoihin sijoittuvan Näin hänen kuolevan -filmin piti olla alkujaan vain tavanomainen Technicolor-elokuva.

Näiden kolmen elokuvan kuvaukset aloitettiin käyttäen Chrétienin vanhoja linssejä, sillä Foxin tilaamat uudet linssit olivat vielä tekeillä Bausch & Lombilla, joka vuonna 1954 palkittiin Oscarilla CinemaScope-linssien kehittämisestä. Kuvatessa kävi ilmi, että Chrétienin vanhat prototyypit aiheuttivat vääristymiä kuvaan. Tietoisena siitä riskistä, ettei CinemaScope lyökään itseään läpi, ensimmäiset CinemaScope-filmit kuvattiin samalla kertaa myös vanhassa täyskuvaformaatissa.

Näin hänen kuolevan -elokuvan yhdysvaltalainen aulamainos kertoo, että modernin ihmeen näkee ilman (3D-)laseja.

Näin hänet laajakuvana

Cineraman rajoitusten vuoksi laajakuva oli täysin uusi tuttavuus monille, eritoten niille, jotka eivät asuneet Yhdysvaltain suurkaupungeissa. Elokuvayleisö oli jo mykkäelokuvan ajoilta saakka ehtinyt tottua niin kutsuttuun täyskuvaan, jonka kuvasuhde on 1,37:1, eli kuva on 1,37 kertaa leveämpi kuin korkea. CinemaScope mahdollisti elokuvan esittämisen jopa 2,66:1-kuvasuhteella, mutta vuosina 1953–1957 elokuvat julkaistiin 2,55:1-kuvasuhteella ja sen jälkeen myös 2,35:1-kuvasuhdetta alettiin käyttää. Jälkimmäistä kuvasuhdetta käyttää myös vuonna 1958 lanseerattu Panavision, joka syrjäytti CinemaScopen alle kymmenessä vuodessa.

Yleisö pääsi näkemään CinemaScopen ensimmäisen kerran syyskuun 16. päivänä 1953, kun Kosterin ohjaama Näin hänen kuolevan sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa. Hawksin elokuva oli tosin valmistunut jo aiemmin, mutta se ei ollut niin "hieno" kuin Raamattu-aiheinen epookki. Kosterin elokuvasta tuli valtava, vuoden ylivoimaisesti suurin yleisömenestys. Hawksin ohjaama ja Marilyn Monroen, Betty Grablen sekä Jane Russellin tähdittämä Kuinka miljonääri naidaan sai ensi-iltansa marraskuussa ja oli vuoden neljänneksi katsotuin elokuva. Joulukuussa ensi-iltansa saanut Kaksintaistelu merenpohjalla oli sekin menestys, mutta ei vuoden suurimpia hittejä.

Lappeenrannan uusi Jukola kaarevine valkokankaineen vuonna 1955. Kuva: Kuvapaja / Lappeenrannan museot

Näin hänet laajakuvana – Suomessa!

CinemaScopen lanseerausta seurattiin mielenkiinnolla myös Pohjoismaissa. Suomessakin Foxilla oli oma edustajansa, Oy Fox Films Ab, joka kutsui suomalaisia elokuva-alan vaikuttajia Tukholman Rigoletto-teatteriin tutustumaan uuteen laajakuvametelmään. Syyskuun alkupuolella 1953 pidetty esittelytilaisuus järjestettiin viikkoa ennen Näin hänen kuolevan -elokuvan maailmanensi-iltaa Yhdysvalloissa.

Todennäköisesti jo Tukholmassa sovittiin CinemaScopen tulosta Suomeen Helsingin Metropoliin ja Tampereen Hällään, joissa Suomen ensimmäiset CinemaScope-näytännöt järjestettiin 16. huhtikuuta 1954. Ohjelmassa oli tietenkin Näin hänen kuolevan, joka sen jälkeen meni viisi viikkoa Metropolissa – laajakuvana koveralta kankaalta ja vanhan valoäänen sijaan nelijuovaiselta magneettiselta nauhalta toistettuna stereofonisella äänellä. 

Kun CinemaScope tuli Suomeen, elokuvalla ei suinkaan mennyt huonosti. Vuonna 1950 maassamme oli 501 kiinteätä elokuvateatteria ja elokuvissakäyntejä 25,7 miljoonaa, kolme vuotta myöhemmin teattereita oli 547 ja katsojia 34 miljoonaa. Vuonna 1954 kiinteitä teattereita oli jo peräti 574 (niiden lisäksi muun muassa 134 kiertueteatteria), mutta katsojamäärä nousi vain miljoonalla. Joka tapauksessa yleisöä oli sen verran, että investoida uskallettiin.

CinemaScope-elokuvien esittämiseen tarvittiin aivan uudenlainen linssi, joka "venytti" filmille "kutistetun" kuvan takaisin laajakuvaksi ja oikeisiin mittasuhteisiinsa. CinemaScope-optiikan hinta oli noin 300 000 markkaa (9 870 euroa nykyrahassa) kahdelta projektorilta, minkä päälle tuli 150 000 markkaa (noin 5 000 euroa) työstä. Ei-anamorfinen linssi oli noin 60 000 markkaa (noin 2 000 euroa) parilta.  Metallisoidun valkokankaan hinta oli noin 6 000 – 8 000 markkaa (200–265 euroa) neliömetriltä, kun tavallinen valkokangas maksoi 2 500 markkaa (83 euroa) neliömetriltä.

Stereofonisten äänilaitteiden ostaja joutui varautumaan noin kahden miljoonan markan (65 000 euroa) menoihin, ilman uutta äänipäätäkin toimivan Perspecta-äänen sai noin 1,5:lla miljoonalla (50 000 euroa). Suomen ensimmäinen Perspecta-elokuva oli MGM:n tuottama ja Richard Thorpen ohjaama Pyöreän pöydän ritarit, jonka ensi-iltaa vietettiin Helsingin Alohassa joulukuun 17. päivänä 1954. Ensi-illassa MGM:n Suomen-johtaja A. Drisin tarjosi Perspectan käyttöoikeutta ilmaiseksi kotimaisille tuottajille, joista paikalla oli ainakin Suomen Filmiteollisuus (SF) Oy:n T. J. Särkkä. Särkkä ei kuitenkaan tarjoukseen tarttunut, ja ensimmäinen stereoäänin varustettu kotimainenkin oli vasta Sampo (1959).

Teatterinomistajia taasen ei suorastaan pakotettu siirtymään magneettiseen ääneen, mutta ei sitä helpotettukaan. Fox ilmoitti, että syyskuusta 1954 lähtien he vuokraavat Näin hänen kuolevan-, Kuinka miljonääri naidaan-, Kapina Intiassa- ja Kaksintaistelu merenpohjalla -elokuvistaan myös normaalilla optisella äänellä varustetut kopiot sekä myöhemmin kaikista vuosien 1954–1955 CinemaScope-elokuvistaan.

Suomessa oli vuoden 1954 loppuun mennessä neljätoista CinemaScope-teatteria yhdellätoista paikkakunnalla: Helsingissä ja Malmilla, Kotkassa, Lahdessa, Tammisaaressa, Tampereella, Turussa, Vaasassa, Hyvinkäällä, Imatralla, Karhulassa. Uudet laitteet odottivat asennustaan Iisalmessa, Jyväskylässä, Kemissä, Kouvolassa, Kuopiossa, Lappeenrannassa, Lauttakylässä, Lohjalla, Loimaalla, Mikkelissä, Oulussa, Porvoossa, Salossa ja Voikkaalla.

Oy Fox Films Ab:n pitkäaikainen johtaja, CinemaScopen Suomeen "tuonut" Erik Lönnberg v. 1960.
Kuva: Kuvasiskot / Museovirasto

Syyskuussa 1954 Kinolehti kirjoitti laajemminkin CinemaScopesta. Paramountin Suomen-toimiston johtaja Kurt Troupp oli käynyt Pariisissa kansainvälisessä teatterinomistajain kokouksessa, jossa huhtikuun 29. päivänä päätettiin ehdottaa uudeksi valkokankaan standardiksi kuvasuhdetta 1,85:1. Troupp kertoi, että ulkomaalaisten asiantuntijoiden mukaan suuriin teattereihin olisi kuitenkin parasta hankkia SuperScope-linssi, jolla voitaisiin esittää myös CinemaScope-elokuvia. Tällaisten linssien hinta oli Yhdysvalloissa 700 dollaria (noin 5 800 euroa nykyrahassa) per pari. RKO:n SuperScope ei vaatinut teattereilta suuriakaan muutoksia: projektori kävi sellaisenaan (kuvaportti, projektiolinssin polttoväli ja valkokankaan korkeus pysyivät samoina), mutta valkokankaan piti olla leveämpi. Syksyyn 1954 mennessä Yhdysvalloissa kuulemma jo tuhannella teatterilla oli SuperScope-linssit, mutta vieläkin halvempi menetelmä oli tarjolla: Delraman anamorfinen peililaite, joka ensimmäisenä Suomessa tuli Turun Scalaan jouluksi 1954. Delramassa kuvan laajennus CinemaScope-formaattiin tapahtui pintapeilin avulla, ja Trouppin mukaan optisia vääristymiä ei ”käytännöllisesti katsoen” tullut.

Laajakuva tulee

Huhtikuussa 1955 Suomessa oli jo 38 elokuvateatteria, jotka pystyivät esittämään CinemaScope-elokuvia, ja muutostyöt olivat käynnissä tai tilattuina 70:een teatteriin. Huomattavasti suuremmissa maissa meni myös lujaa: Italiassa oli 563 "CinemaScope-teatteria", Isossa-Britanniassa 557, Saksassa 556 ja Ranskassa 329.

Vuonna 1958 Suomessa oli peräti 620 elokuvateatteria, joista 319 pystyi esittämään laajakuvaelokuvia ja 45 käyttämään magneettista ääntä. Lisäksi 62 teatteria oli jo tilannut päivityksen laajakuva-aikaan. Samana vuonna Suomessa siirryttiin TODD AO -aikaan, kun Alohaan asennettiin maan ensimmäiset 70 mm:n esityslaitteet. Michael Toddin tuottama ja Michael Andersonin ohjaama Maailman ympäri 80 päivässä (1956) sai Alohassa Suomen-ensi-iltansa 18. joulukuuta 1958, ja ensi-iltapäivän normaalia tuntuvasti kalliimmista pääsylipuista saadut tulot lahjoitettiin hyväntekeväisyyteen. Seuraava vastaavanlainen jättiläistapaus oli Ben-Hurin (1959) ensi-ilta Helsingin uudessa Bristol-teatterissa 3. maaliskuuta 1961.

Mutta sitten televisio tuli ja kaikki alkoi nopeasti muuttua. Vuonna 1960 elokuvateattereita oli 605 kappaletta ja näistä 404:ssä oli laajakuvalaitteet ja 48:ssa magneettinen ääni. Sen vuoden aikana Helsinkiin tuli 345 ensi-iltaelokuvaa, joista 124 oli laajakuvia. Viisi vuotta myöhemmin elokuvateattereita oli enää 384. Alle 300:n teatteriin tiputtiin vuonna 1986. Vuonna 2018 Suomessa on noin 159 teatteria, joissa on yhteensä 321 salia.

Neuvostoliittolais-suomalainen Sampo (1959) scope-laajakuvana 2,35:1.

Scope ja laajakuva tulee suomalaiseen elokuvaan

Vuonna 1953 Paramount tuotti George Stevensin ohjaaman lännenfilmin Etäisten laaksojen mies, joka kuvattiin väreissä ja täyskuvana perinteisellä 1,37:1-kuvasuhteella. Kun elokuvasta tehtiin kopiot, sen kuva rajattiin huomattavasti leveämmäksi 1,66:1-kuvasuhteeseen. Universal puolestaan julkaisi samana vuonna Thunder Bay -elokuvansa 1,85:1-kuvasuhteella, joka sekin oli rajattu 1,37:1-kuvasuhteella kuvatusta negatiivista. MGM:ltä tuli vielä samana vuonna Arena, jossa täyskuva oli rajattu 1,75:1-kuvasuhteeseen. Tätä kuvasuhdetta oli käytetty jo King Vidorin Billy the Kidissä (1930). Se oli MGM:n silloinen vastaus Foxin jo mainitulle kokeilulle 75 mm:n filmin kanssa.

Paramount lanseerasi vuonna 1954 oman VistaVision-kuvausmenetelmänsä, jossa kameraan ladattiin filmi vaakasuorassa ja näin voitiin kuvata laajemalle alalle ja saada vähemmän rakeinen kuva. Negatiivin kuvasuhde oli 1,51:1, mutta esityskopion 1,85:1. VistaVisionina kuvattiin muun muassa Alfred Hitchcockin Varkaitten paratiisi (1955) ja Cecil B. DeMillen Kymmenen käskyä (1956). Ensimmäisenä VistaVision-elokuvista Suomeen saapui Michael Curtizin Valkea joulu (1954), jonka ensi-ilta oli 17. joulukuuta 1954.

Melko pian Fox antoi myös muille studioille mahdollisuuden hyötyä CinemaScopesta – tietysti hyvää korvausta vastaan, tarkemmin sanottuna 25 000 dollaria elokuvalta (nykyrahassa yli 200 000 euroa). Itse laajakuvanäkymää ei tietystikään voinut patentoida, ja Chrétien patenttikin oli jo vanhentunut. Tämä oli myöhemmin eurooppalaisten elokuvatuottajien onni, sillä ilman patenttia täkäläiset yhtiöt saattoivat kehitellä omia laajakuvalinssejään ja kuvausmenetelmiään. Esimerkiksi Ruotsissa Aga-Baltic kehitti AgaScope-nimen saaneen laajakuvausmenetelmän, jossa kuvasuhde oli 2,35:1. AgaScopena kuvattiin myös Suomen ensimmäinen laajakuvaelokuva, T. J. Särkän ohjaama ja Osmo Harkimon yhdessä Kauno Laineen kanssa kuvaama Juha (1956), josta tuli samalla myös ensimmäinen kotimainen väreissä kuvattu pitkä näytelmäelokuva. Särkkä ja ohjaaja Edvin Laine kävivät tutustumassa tekniikkaan Aga-Balticin tehtaalla Ruotsissa silloin, kun ensimmäiseksi laajakuvafilmiksi suunniteltiin vielä Seitsemää veljestä Laineen ohjaamana.

Aga-Balticilta lainatulla kalustolla kuvattiin samalla Fennia-Patrian tilaama lyhytelokuva Kaiken varalta (1956) sekä väreissä että scopena. Ruotsissa puolestaan tehtiin AgaScopena Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -klassikkoromaanin kolmas filmatisointi, ohjaajana suomalaissyntyinen Gustaf Molander.

Seuraavan kerran oikeaa ”scopea” nähtiin suomalaisessa elokuvassa vuosina 1959 ja 1965. Neuvostoliittolaisten ja suomalaisten yhteistyössä tekemä Sampo (1959) kuvattiin samanaikaisesti neljänä eri versiona: venäjäksi ja suomeksi puhutut versiot sekä täyskuvana että laajakuvana. Jörn Donnerin ohjaama ja ranskalaisen Jean Badalin kuvaama Täällä alkaa seikkailu (1965), suomalais-ruotsalainen yhteistuotanto, kuvattiin mustavalkoisena Franscope-nimisellä scope-laajakuvaoptiikalla. Näiden lisäksi myös 700:s ja viimeinen Finlandia-katsaus kuvattiin scopena: Aito Mäkinen ohjasi ja Heikki Katajisto kuvasi.

Laajakuvaa (1,66:1) mainostettiin välillä myös julisteissa.

Suomessa ja monissa muissa Euroopan maissa scope-laajakuvan sijaan käytettiin pitkään sitä samaa menetelmää, jota Paramount käytti Etäisten laaksojen miehen kanssa, eli elokuvat kuvattiin täyskuvana 1,37:1-kuvasuhteella ja sitten esityskopioihin kuva rajattiin 1,66:1-kuvasuhteeseen (tai lähetettiin täyskuvakopion mukana ohjeet koneenkäyttäjälle siitä, miten elokuva pitää rajata).1,66:1 oli siis varsinainen köyhän miehen laajakuva, mutta siksi se Suomessa löikin itsensä heti läpi. Esimerkiksi Särkän Suomen Filmiteollisuus julkaisi vuosina 1958–1963 tuottamistaan 54:stä elokuvasta peräti 36 tällä 1,66:1-kuvasuhteella.

Kolmas 1960-luvun suomalaisessa elokuvassa nähty kuvasuhde oli 1,75:1, joka sekin syntyi vasta kopioita tehtäessä tai esitettäessä. Tätä käytettiin Erkko Kivikosken ohjaamassa ja Virke Lehtisen kuvaamassa uuden aallon elokuvassa Kesällä klo 5 (1963), Aito Mäkisen ja Esko Elstelän episodielokuvassa Onnelliset leikit (1964) sekä Mäkisen ja Lehtisen yhteisohjauksessa Vain neljä kertaa (1968).

Voidaan sanoa, että 1,66:1-kuvasuhteesta tuli Suomessa standardi viimeistään 1970-luvun puolivälissä, jolloin enää vain yksittäisiä elokuvia julkaistiin täyskuvaformaatissa. Ensimmäinen suomalainen 1,85:1-kuvasuhteen elokuva oli Jaakko Pakkasvirran ohjaama ja Esa Vuorisen kuvaama Pedon merkki (1981), ja ensimmäinen scope-elokuva sitten 1960-luvun oli Jaakko Pyhälän ohjaama ja Pertti Mutasen kuvaama Jon (1983).

Viimeinen 1,66:1-kuvasuhteella julkaistu kotimainen näytelmäelokuva on Kari Väänäsen ohjaama Klassikko (2001) ja muista kotimaisista Mariko Härkösen ja Ismo Virtasen animaatioelokuva Turilas & Jäärä (2001). Vuotta myöhemmin kaikki vuoden pitkät kotimaiset näytelmä- ja dokumenttielokuvat julkaistiin 1,85:1-kuvasuhteella. Tuosta lähtien lähes kaikki suomalaiset näytelmäelokuvat on julkaistu 1,85:1-, 2,35:1- tai 2,39:1-kuvasuhteella.

Liite 1. Esimerkit kuvasuhteista

2,35:1 – Jon (1983, ohjaus Jaakko Pyhälä, kuvaus Pertti Mutanen)

2,35:1 – Kaivo (1992, ohjaus Pekka Lehto, kuvaus Esa Vuorinen)

1,85:1 – Jäätävä polte (1985, ohjaus Renny Harlin, kuvaus Henrik Paersch)

1,66:1 – Viimeinen savotta (1977, ohjaus Edvin Laine, kuvaus Olavi Tuomi)

1,37:1 – 1918 (1957, ohjaus Toivo Särkkä, kuvaus Marius Raichi)

Liite 2. Suomen scope-laitteilla varustetut elokuvateatterit vuonna 1960

Kinolehden vuoden 1961 ensimmäisessä numerossaan julkaisema luettelo on laadittu Valtion filmiteknillisen lautakunnan kortiston perusteella.

(m) teatterin nimen perässä merkitsee, että teatterissa oli optisen äänen lisäksi myös magneettinen ääni.

Liite 3. Suomalaiset laajakuvaelokuvat 1956–1969

1,66:1-kuvasuhteella julkaistujen elokuvien listalla saattaa olla puutteita.

Lähde: Kansallisfilmografia / Elonet

Liite 4. Suomalaiset laajakuvaelokuvat 1970–2000 sekä poikkeukset

Lähde: Kansallisfilmografia / Elonet

Liite 5. Täyskuvaelokuvat 1970–2018

Lähde: Kansallisfilmografia / Elonet

Liite 6. Suomalaisia scope- ja laajakuvaelokuvia tallenteita (esimerkkejä)

Varhaiset scope-elokuvat:

• T. J. Särkän Juhasta (1956) on saatavilla windowboxattuna versiona DVD:llä, mutta elokuvan kuvanlaatu on erittäin huono. Osta DVD
• Sammosta (1959) on julkaistu korkeinta tasoa edustava restauroitu versio, mutta vain DVD-tallenteena. (DVD myynnissä enää vain KAVI:n aulassa)
• Jonin (1983) scope-versio on julkaistu DVD:llä alkuperäisellä kuvasuhteellaan, itse kopio on epätasalaatuinen. Osta DVD
• Täällä alkaa seikkailu (1965) on julkaistu DVD:llä scopena, mutta huonolaatuisesta siirrosta. Osta DVD

Varhaiset 1,85:1-laajakuvaelokuvat:

• Jaakko Pakkasvirran ohjaamat ja Esa Vuorisen kuvaamat Runoilija ja muusa (1978), Pedon merkki (1981) ja Ulvova mylläri(1982) on julkaistu 1,85:1-kuvasuhteella, mutta itse kopioiden laatu on kehno.
• Jäätävä polte (1985) on julkaistu 1,85:1-kuvasuhteella. (DVD loppuunmyyty)

Varhaiset 1,66:1-laajakuvaelokuvat:

• Pojat (1962) on julkaistu Blu-ray-tallenteena 1,66:1-kuvasuhteella. Osta Blu-ray
• Komisario Palmun erehdys (1960) on julkaistu Blu-ray-tallenteena 1,66:1-kuvasuhteella. Osta Blu-ray
• Täällä Pohjantähden alla (1968) on julkaistu DVD:llä useina eri versioina, myös oikealla kuvasuhteella 1,66:1. (DVD loppuunmyyty)

Huomattava osa niistä elokuvista, jotka on tarkoitettu esitettäväksi 1,66:1-kuvasuhteella, on julkaistu DVD:llä 1,33:1-kuvasuhteella. KAVI:n toimittamista "laajakuvaelokuvien" DVD-julkaisuista taas valtaosa on julkaistu asiaankuuluvalla 1,66:1-kuvasuhteella.

Lähteinä on käytetty muun muassa Kinolehtiä, Kansallisfilmografiaa ja Elonetiä sekä KAVI:n asiantuntijoita.

*Päivitetty 9.5.2019 klo 19.58