Varasto (2011) [ensi-ilta]

VARASTO
Suomi 2011

Ohjaus: Taru Mäkelä
Käsikirjoitus: Veli-Pekka Hänninen
Tuotanto: Markku Tuurna / Kinosto
Pääosissa: Kari-Pekka Toivonen, Minttu Mustakallio

1 tunti 37 minuuttia

Jo edesmenneen Arto Salmisen romaaniin perustuva Varasto on hauskin kotimainen elokuva kahteenkymmeneen vuoteen. Sinällään se ei vielä tarkoita mitään, mutta Veli-Pekka Hännisen käsikirjoitus sisältää myös nokkelinta ja samalla aidointa dialogia, mitä suomalaisessa elokuvassa on vuosiin nähty.

Tarina sijoittuu nimensä mukaisesti erään maalikaupan varastoon, jossa työskentelevät Rousku (Kari-Pekka Toivonen) ja Raninen (Aku Hirviniemi). He ovat molemmat kyllästyneitä työhönsä ja erityisesti siihen, ettei sitä arvosteta sen enempää ihmisten keskuudessa kuin palkanmaksupäivinäkään. Saadakseen nauttia edes joistakin elämän pienistä iloista – kuten 47-tuumaisista taulutelevisioista – Rousku varastaa firman varastosta, myyden nämä tuotteet eräälle remonttifirmaa pitävälle parrakkaalle kaverille (Vesa Vierikko), joka uskoo tai ainakin uskottelee olevansa kaikessa epärehellisyydessään rehellinen kommunisti.

Kylmistä lihapullista ravintonsa saava Rousku on jo pidemmän aikaa käynyt työkaverinsa Karitan (Minttu Mustakallio) kanssa vispilänkauppaa, johon tosin kuuluu vain seksi. Rousku haluaa pitää kiinni siitä, jota hän vapaudeksi luulee. Karita, melko vähäisillä älynlahjoilla siunattu toppatakkinainen, sen sijaan haluaisi perustaa perheen Rouskun kanssa, eikä tätä suunnitellessaan kysy Rouskun mielipidettä. Kun lapsi on tulossa, Rousku on Karitan.

Yksityiselämän yllättävien uutisten ohella Rousku saa nähdä draamaa myös työpaikalla, kun koko rakennustarvikkeita myyvän ketjun johtaja (Esko Salminen) saapuu tarkastamaan liikkeen tilit ja pääsee varkaan jäljille. Tästä seuraa Rouskun ratkaisu, josta ei voi pitää, mikäli itse on rehellinen – tai edes reilu.

Erittäin hauskan, nasevan ja silti niin todellisen dialogin avulla filmin näyttelijöistä melkeinpä jokainen tekee loistavan roolin. Kaikin puolin rooliinsa sopia Toivonen ei ole koskaan ollut lähelläkään sitä tasoa, mitä hän Rouskuna on. Television Vedetään hatusta -viihde-ohjelmassa lähinnä haukotuttaneen Minttu Mustakallion tulkinta Karitasta on hauskin naisen tekemä koominen rooli, mitä on nähty pitkään aikaan. Huikeiden roolisuorituksien tekijöiden sarjaan kuuluvat myös Esko Salminen, tahtomattamaan naisellisen puolen itsestään löytävän myymäläpäällikkön roolin tekevä Juha Muje, Karitan äitiä näyttelevä Hannele Lauri ja vain kolmessa kuvassa, mutta niistä viimeisessä sitäkin muistettavammassa ja hauskemmassa esiintyvä Vesa-Matti Loiri. Loiri on tehnyt paluun valkokankaalle, näyttävästi ja arvolleensa sopivassa elokuvassa.

Erikseen on mainittava Aku Hirviniemestä, jonka koomikonlahjat ovat jo yleisessä tiedossa, mutta jonka kyvyt draamanäyttelijänä olivat vielä valkokankaalla jääneet näkemättä. Ei enää, sillä vaikka Hirviniemen rooli on ensisijaisesti hauska, on siinä myös tragediaa, jonka Hirviniemi katsomoon välittää vähäeleisesti ja osittain juuri siksi niin hienosti.

Jouko Seppälän värejä ja valoja timosalmismaiseen tyyliin hyödyntävää kuvausta on ilo katsella. Kuvakompositiot ovat hallussa ja kuvallinen jatkuvuus Tuuli Kuittisen leikkauksen avustamana moitteetonta. Näyttelijöistä kaiken irti saanutta ja visuaalista silmää osoittavaa ohjaaja Taru Mäkelää on kuitenkin moitittava siitä, että hän on useissa kohtauksissa tehnyt filmattua teatteria. Vaikka monet suomalaiset komediaklassikot – erityisesti Turhapuro-filmit – on toteutettu hyvin yksinkertaisin kuvakulmavalinnoin ja ilman Varastosta löytyvää taiteellista kunnianhimoa, ei komedia vaadi toimiakseen kohtauksia ja kuvia, joissa kaikki kohtauksessa nähtävät henkilöt mahtuvat samaan kuvaan. Onneksi tämä ongelma ei ole elokuvassa jatkuvaa eikä toisaalta vähennä filmin hauskuutta ja roolisuoritusten erinomaisuutta, mutta jatkossa Mäkelän toivoisi kiinnittävän huomiota myös tähän puoleen.

Mainittakoon myös, että lähes kaikki dialogia sisältävät kohtaukset sijoittuvat sisätiloihin, mutta tässä tapauksessa se ei ole minkäänlainen ongelma – ei vähiten siksi, koska monet kohtauksista liittyvät oleellisesti työpaikkaan. Sisäkuvien vastapainoksi mukana on välikuvia talvisesta Helsingistä, jotka täyttävät tarkoituksensa ja tuovat tarvittavia hengähdystaukoja.

Elokuvan loppu on hieman keskeneräinen. Se jättää kysymyksiä ilmaan Ranisesta, joihin yritetään vastata lopussa nähtävin ”kaksi vuotta myöhemmin”-kuvin, joka ei tässä(kään) tapauksessa toimi. Elokuvan kesto on muutenkin vain 90 minuuttia, joten ainakaan siinä mielessä ei ole ollut mitään syytä toteuttaa elokuvan loppua siten kuin se nyt on tehty.

Näistä mainituista puutteistaan ja vioistaankin huolimatta Varasto on elokuva, josta piti heti ensimmäisistä minuuteista alkaen aina siihen pisteeseen, jossa epätyydyttävä loppukohtaus alkoi. Varasto on erittäin hauska elokuva, näyttelijä- ja käsikirjoitustyön taidonnäyte, joka valaa uskoa näiden molempien alojen tulevaisuuteen suomalaisessa elokuvassa. Ikävä kyllä tuntuu siltä, että Varasto on vain poikkeus, joka vahvistaa säännön – mutta silloinhan se on sitäkin tärkeämpi elokuva. Ehkä tämä sittenkin on vuoden paras kotimainen elokuva.

Elokuvateattereissa 30. joulukuuta alkaen