Veijarit (2010) [Blu-ray]

VEIJARIT
Suomi 2010

Ohjaus: Lauri Nurkse
Käsikirjoitus: Katri Manninen
Tuotanto: Jesse Fryckman
Pääosissa: Mikko Leppilampi, Antti Luusuaniemi, Pihla Viitala

1 tunti 35 minuuttia

Lauri Nurksen Veijareiden alussa yritetään parhaan mukaan saada katsoja vihaamaan filmin päähenkilöitä. Kolmikymppiset helsinkiläismiehet, Saku (Mikko Leppilampi) ja Ässä (Antti Luusuaniemi), ovat jossakin paikallisessa yökerhossa maistelemassa alkoholituotteita, kun Saku saa idean yllyttää Ässän kusemaan tuoppiin ja myymään sen jollekin humalaiselle siiderinä. Jo tässä vaiheessa elokuvaa käy katsojalle ilmi, että Saku ja Ässä ovat kusipäitä sieltä parhaimmasta päästä.

Elokuvan edetessä tapahtuu kuitenkin jotakin, mitä elokuvissa yleensä pitäisi tapahtua: henkilöhahmot oppivat ja muuttuvat. Monien eri vaiheiden jälkeen Saku ja Ässä tajuavat, minkälaisia ihmisiä he ovat. Tässä vaiheessa kaikki vaikuttaa kuitenkin jo olevan liian myöhäistä Ässän kannalta, jonka elämän suuri rakkaus (Pihla Viitala) jätti hänet Ässän syrjähypyn seurauksena. Sakun mielestä tämä oli vain hyvä asia, sillä Ässän rakastuttua tuli hän enemmän tai vähemmän hylätyksi kuin pikkupojan vanha lemmikki uuden myötä.

Ässän aikuistuminen rakastumisen myötä teki hänestä jo miellyttävän. Aina elokuvan viimeisille minuuteille saakka Saku on kuitenkin edelleen pelkkä mulkku ja ehkä filmin lopun jälkeenkin, vaikka onkin sentään jonkinlaisen valaistumisen kokenut ihmisenä olemisen suhteen.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Saku ja Ässä kävivät toisiinsa käsiksi tajutessaan minkälaisia ihmisiä he ovat, alkaa kiinnittämään huomiota elokuvassa muuhunkin kuin heihin. Sitä huomaa, että Katri Mannisen käsikirjoitus ei ajoittaisesta toistosta huolimatta ja suurten ideoiden puuttumisesta huolimatta ole tasapaksu ja mitäänsanomaton, ei siis varsinkaan päähenkilöiden kohdalta. Kieltämättä elokuvan hahmot ovat kaikki ensisijaisesti negatiivisella tavalla kuvattuja, joista melkein koko filmin ajan saattaa pitää vain satunnaisten hyvien vitsien kautta – näin erityisesti Ässän kohdalla, mutta myös Sakun, vaikkakin hänen hauskuutensa perustuu juuri hänen vastenmielisyyteensä. Toisaalta on myös hauska huomata, että edes naispuolinen käsikirjoittaja ei saa mitään irti käsikirjoituksen naishenkilöistä.

Sen sijaan, että Leppilampi ja Luusuaniemi olisivat kuin luotuja rooleihinsa, ovat roolit kuin heille luotuja. Leppilammen tähdittämät elokuvat saavat ainakin minut heti varuilleni, koska olen lopen kyllästynyt hänelle tyypillisten ensirakastajan roolien katseluun. Sakun rooli onkin hieno poikkeus eikä Leppilampi voisi siitä paremmin suoriutua. Luusuaniemi puolestaan on tähän päivään mennessä ehtinyt tekemään vain muutamia valkokangasrooleja, joten hänestä ei tätä filmiä ennen ollut muuta kuvaa kuin yhden toisen mulkvistin rooli Täällä Pohjantähden alla -elokuvista. Luusuaniemi osoittautuukin mitä positiivisimmaksi yllätykseksi, joka onnistuu tekemään Ässästä hauskan ihmisen, jota se ei paperilla varmasti ole ollut. Luusuaniemi ja Leppilampi näyttelevät erinomaisesti yhdessä, mutta ehkä vieläkin paremmin erikseen.

Tietenkin Veijareiden kuva suomalaisista nuorista kaupunkilaisaikuisista on yksiulotteinen. He näyttävät olevan viinan ja irtosuhteiden perässä juoksevia idiootteja, eikä sekä nais- että miespuolisen erotomaanin löytäminen tuota vaikeuksia. Eipä sillä, ettei tämän kaltaisia ihmisiä löytyisi niin Helsingistä kuin miltä tahansa muultakin paikkakunnalta, mutta harvoin koko kaupunki on täynnä tällaisia ihmisiä.

Veijarit kulkee – toistosta huolimatta – jatkuvasti erittäin hyvällä rytmillä, joka tosin filmin alkupuolella tuo pahasti mieleen televisiotuotannot. Televisiomainen tämä elokuva ei silti ole, sillä vaikka ohjaajalla on siltäkin puolelta kokemusta, on Veijareiden kuvakerronta kuitenkin elokuvamaista. Onnistuneen rytmin ja sen lisäksi vielä erikseen erottuvan hyvän leikkauksen ohella elokuva on ajoittain erittäin hienosti valaistukin. Talvista joulunodotusta ei ole kuvattu glögintuoksuisena, kynttilöin valaistuna takkatulen ääressä kyyhöttämisenä, vaan talvi on kuvattu sellaisena kuin mitä se parhaimmillaan ja kaikkein tunnelmaisimmillaan on: valoisana.

Lisäksi mainitsemisen arvoisena pidän sitä, että elokuvassa on kaksi pientä roolia miehitetty tuotantoyhtiö Bronson Clubin muiden elokuvien ohjaajilla, eli kaljupäisen päänaukojan tehtävään on valittu Ella & Aleksi -lastenelokuvan (!) ohjaaja Juuso Syrjä ja Sakun kämppäkaveriehdokkaaksi Elokuun ohjaaja Oskari Sipola. Tämä tuo mieleen suomalaisen elokuvan kulta-ajan, jolloin saman tuotantoyhtiön elokuvissa saattoi bongata pienissä rooleissa vaikkapa kyseisen filmin ohjaajan, elokuvan järjestäjän tai jonkin toisen kameran takana työskentelevän henkilön. Veijareissa Syrjän ja Sipolan käyttäminen on varmasti ollut sisäpiirille tarkoitettu hauska yksityiskohta, mutta se toimii sellaisena myös suomalaisista elokuvista kiinnostuneillekin.

Lopuksi todettakoon, että Tappajan näköinen mies -televisiosarjan, Sooloilua-elokuvan ja nyt Veijarit-filmin myötä jään entistä suuremmalla innolla odottelemaan ohjaaja Lauri Nurksen seuraavia töitä. Puhumattakaan siitä haaveillusta Syntipukki-filmatisoinnista, jonka päärooliin Aku Hirviniemi ei ole ainoastaan ainoa oikea vaan myös ainoa mahdollinen valinta. Nurkse ei ole monien muiden suomalaisten ohjaajien tavoin jämähtänyt kertomaan samanlaisia tarinoita kerta toisensa jälkeen, vaan vaihtelevuudellaan jatkaa studio-ohjaajien  viitoittamalla tiellä, jolle enää harva uskaltaa lähteä.

LISÄMATERIAALI

40-minuuttinen making of -dokumentti, 30 minuutin verran tekijöiden ja näyttelijöiden haastatteluita, 13-minuuttinen dokumentti elokuvassa nähtävästä ilmapalloshow'sta, lisäkuvaa elokuvassa nähtävistä polttareista, making of -pätkä musiikkivideon muodossa, musiikkivideo, traileri ja kaksi teaseria.

BLU-RAY-JULKAISU

Julkaistu myös DVD:llä.

Arvostelun kuvat ovat alkuperäisiä lehdistökuvia, eivät siis kuvankaappauksia BD:ltä.