Kulkurin valssi (1941)

KULKURIN VALSSI
Suomi 1941

Ohjaus: Toivo Särkkä
Käsikirjoitus: Mika Waltari
Tuotanto: T. J. Särkkä / Oy Suomen Filmiteollisuus
Pääosissa: Tauno Palo, Ansa Ikonen, Regina Linnanheimo

1 tunti 44 minuuttia

Puolellatoista miljoonalla katsojallaan Suomen historian toiseksi katsotuimpana elokuvana pysyttelevä Kulkurin valssi on maineensa veroinen mestariteos. Täydellinen elokuva se ei ole, kaukana siitä, mutta se on kaikkien aikojen suomifilmi, joka loi enemmän täkäläisen elokuvan kliseitä kuin hyödynsi.

Tunnetun sävelmän pohjalta itsensä Mika Waltarin käsikirjoittama elokuva kertoo 1800-luvun Suomesta. Arnold (Tauno Palo) on vapaaherra, rikas viiksekäs mies, joka kuluttaa aikaansa Pietarissa pelaamalla korttia. Kun eräs toinen äveriäs herra kokee kunniansa loukatuksi hävittyään sekä onnessa että rakkaudessa Arnoldille, haastaa hän tämän kaksintaisteluun. Voitettuaan sen Arnold pakenee Pietarista hyvän sään aikana, omaksuu toisen identiteetin ja matkaa takaisin kohti koto-Suomea.

Arnoldin tie vie sirkuksen laulajaksi ja mustalaisheimon ”ottolapseksi”, mutta molemmista hän saa lähdön iskettyään silmänsä väärään naiseen; mustalaisheimossa sellainen on tumma Rosinka, jota Regina Linnanheimo tulkitsee lyhyeksi jäävässä roolissa. Lopulta Arnold palaa takaisin kotiseudulleen, nyt kulkurin ominaisuudessa. Hän herättää kauniin kartanon tyttären, Helenan (Ansa Ikonen), mielenkiinnon romanttisella käytöksellään ja edustaessaan täyttä vastakohtaa hienohelmaiselle Erikille (Jorma Nortimo), jolle Helenaa ollaan lähes pakkonaittamassa kartanon talouden turvaamiseksi. Kulkuri saa pestin kartanosta ja valloittaa Helenan sydämen.

Toivo Särkän elokuvassa on kaikkea: romantiikkaa, komiikkaa, dramatiikkaa, jännitystä sekä runsaasti musiikkia ja tanssia. Kulkurin valssi on ohjaajalleen harvinainen teos, sillä sen tempo pysyy jatkuvasti samana, siinä ei ole ensimmäistäkään suvantokohtaa tai turhaa kohtausta (ellei nyt aivan loppukohtausta sellaiseksi laske). Huumori on ketään loukkaamatonta, lapsenomaista, kun kyse on vaikkapa kummitustarinoista tai siitä, kuinka kulkurin hahmon omaksunut vapaaherra joutuu ensimmäistä kertaa tekemään ruumillista työtä. Kohtauksessa, jossa Helena tarjoaa kulkurille mahdollisuutta työskennellä tilalla, on replikoinniltaan melkeinpä uunoturhapuroa: ”kunhan ei kovin raskasta työtä, ei ainakaan heti”.

Mikäli vertailla on pakko, voi täysin puolueettomasti todeta, ettei Kulkurin valssi häviä missään suhteessa aikansa vastaaville Hollywood-elokuville. Hannu Lemisen lavastus on upeaa katseltavaa, Vittorio Mantovanin kuvaus myös, eikä Bure Litoniuksen puvustuksestakaan voi moitittavaa löytää. Mantovanin osuus elokuvan teossa on ollut ”pelkkää” kuvaajana toimimista suurempi, uskallan väittää, sillä mukana on sellaista visuaalista kekseliäisyyttä, jota Särkän ohjaustöissä harvoin oli ja Kulkurin valssiin mennessä tuskin oli vielä kertaakaan ollut.

Sanomattakin on selvää, että Palo ja Ikonen ovat valkokankaalla kuin luodut toisilleen. Kulkurin valssissa molemmat tekevät uransa parhaimpiin lukeutuvat roolisuoritukset, erityisesti Palo, jonka näyttelemistä (ei liiemmin) teatraalisuus haittaa, vaikka hänellä olikin erikoinen tapa lausua repliikkinsä. Myös sivuosaroolit on hyvin miehitetty, mutta heistä kunnolla esiin nousevat vain Linnanheimon mustalaisviettelijätär – joka nai muita miehiä vain saadakseen häneen rakastuneen heimolaisen mustasukkaiseksi – ja Nortimon hienohelmakosija, jollaisten tulkitsijana hän oli suomalaisessa elokuvassa vertaansa vailla.

Kulkurin valssi on ”kappale kauneinta Suomea”, aito suomalainen elokuva, jonka menestystä ja mainetta ei tarvitse ihmetellä. Vain kaikkein kyynisin ihminen voi olla pitämättä tästä filmistä.

LISÄMATERIAALI

Ei lisämateriaalia, tietenkään.

DVD-JULKAISU

Tekniseltä laadultaan hyvin heikko julkaisu. Siinä missä kuvanlaatu on kuitenkin kohtalaisella tasolla, on ääniraita hyvin hiljainen ja täynnä rahinaa.